Nõmme Kalju - Paide Linnameeskond, 7.8.2016, 19.00

Baltian maita olen vähän koittanut säästellä futismatkailun saralla siltä varalta, että joskus joutuu sellaisiin kiusallisiin olosuhteisiin, että kesäloma pakotetaan pitämään kesä-elokuussa. Nyt sitten kuitenkin, kun sattui olemaan pyytämättä ja yllättäen neljä vapaapäivää ja hiukan löysää lompakossakin, niin minkäs sitä vietilleen mahtaa.

Alkuperäissuunnitelma tosin olikin Tukholman-retki, mutta tässä taloudessa molempien Tukholma-sympatiat keräävän Hammarbyn ottelun yhteyteen ei oikein mitään helppoa ja hauskaa yhdistettävissä, joten katseet käännettiin itämeren toiselle rannalle. Samalla lähdin ensimmäistä kertaa sen jälkeen, kun vanhempien mukana matkustaminen loppui pakettimatkalle. Tarkkaa hintaa en muista, mutta Turku-Helsinki-Turku-bussit, Helsinki-Tallinna-Helsinki-laivat ja yksi yö Radisson Blu Sky Hotelissa kahdelle irtosi selvästi alle kahden sadan. Samalla tuli lyötyä kerrosennätykset uusiksi yöpymällä 19. kerroksessa.

Tallinnaan suuntautuvat laivanmatkan ehdottomasti paras puoli mielestäni on, ettei se kestä kovin kauan. En ole mikään Tukholman-lauttojenkaan suurkuluttaja, mutta jotenkin näissä Tallinnan-laivoissa on selvästi kiusaannuttavampi tunnelma. Positiivisena yllätyksenä mainittakoon, että lautan (Viking XPRS) baarista sai Saku Manchesteria, joka on isojen virolaispanimojen tuotoksista ehdoton suosikkini. Sitä särppiessä meni muutama tunti verrattain kivuttomasti, vaikka ympärillä välillä uskomattomia asioita tapahtuikin. Muun muassa tietokilpailukysymys, jossa arvuuteltiin onko öylätti a) ehtoollisleipä b) en muista tätä vaihtoehtoa, vai c) Irwin Goodman. Muutenkin mainitun tietokilpailun kysymyksistä, kisaajakunnan huomioon ottaen, hämmentävä määrä liittyi kirkollisiin asioihin. 4/10 jollen väärin muista.

Viron futikseen olen suhtautunut vähän ristiriitaisesti. Katsomotoiminnan suhteen Meistriliigalla ei pääsääntöisesti ole tarjota parempaa kuin Ykkösellä, mutta eurokentillä virolaisjoukkueet tekevät toisinaan koviakin urotekoja. Tämäkin retki oli mahdollinen vain siksi, että otsikossa mainittu ottelu siirtyi kotijoukkueen torstaisen europelin vuoksi perjantailta sunnuntaille. Nõmme Kalju eteni Eurooppa Liigan kolmelle karsintakierrokselle kaatamalla Israelin suurseuran, eurocupeissa lohkovaiheeseen neljästi edenneen Maccabi Haifan. Kolmannella kierroksella viime vuonna Turkin Süper Ligissa viidenneksi sijoittunut Osmanlispor oli kuitenkin parempi yhteismaalein 0-3 (0-1, 0-2). Nõmme Kalju muistetaan myös koko lailla ylitsepääsemättömänä haasteena suomalaisjoukkueille europeleissä. Kauden 2011-12 Eurooppa Liigassa kaatui Honka yhteismaalein 0-2 ja kaksi vuotta myöhemmin Mestareiden Liigan karsinnoissa HJK:n tie nousi pystyyn tuloksin 2-1, 0-0. Viimeksi kuin itse näin Nõmme Kaljun pelaavan, joukkue kärsi tammikuussa 2008 Kupittaa 1:llä 8-0 -tappion Tepsille.

Tuon kohtaamisen jälkeen tosin joukkueiden voima suhteet ovat aavistuksen heilahtaneet.  TPS on pudonnut melko kauas Suomen kansalliselta huipulta ja Nõmme Kalju puolestaan on noussut sinne Virossa. Tätä kirjoitettaessa Kalju on neljältä Meistriliigassa, pisteen kolmantena olevaa Floraa perässä, kaksi ottelua vähemmän pelanneena. On siis hyvinkin mahdollista, että seura ottaa vuosikymmenen (ja samalla koko historiansa) viidennen mitalin tällä kaudella. Viime vuonna seuran palkintokaappiin päätyi myös ensimmäinen Cup-voitto.

Vaikka Nõmme Kaljun logossa, joko on värejä (Vihreä -> musta -> pinkki) lukuunottamatta säilynyt muuttumattona läpi aikojen, mainitaan edelleen vuosi luku 1923 (ja miksi ei mainittaisi?), ei seuralla ole ollut toimintaa jalkapallon saralla tuota koko aikaa. Toisen maailmansodan alkaminen vei mielenkiinnon jalkapallosta ja sitä jatkettiin vasta vuonna 1997. Uusi tuleminen aloitettiin Viron neljäksi korkeimmalta sarjatasolta, jossa vierähti 8 kautta, mutta seuraavat kolme kautta poikivat kaksi sarjanousua ja kuten edeltä on luettavissa, pääsarjapaikka on nykyisellään koko lailla vakiintunut.

Komeaniminen vierasjoukkue sen sijaan on sen sijaan uudempi tuttavuus Viron jalkapallokentillä.
Paide LM perustettiin vuonna 1990. Nousu kohti kansallista kärkeä oli melko rakettimainen, kun se viime vuosikymmenen puolivälissä saatiin liikkeelle ja kaudet 2005-2008 päättyivät joka kerta nousujuhliin. Sen jälkeen sitten tuli joko seinä vastaan tai muuten maha täyteen - Meistriliigassa, peliasunsa vuoksi lempinimen Viron Barcelona saanut, Paide on parhaimmillaan sijoittunut viideksi, vuonna 2013. Tällä kaudella ennätyksiä ei ilman ihmetekoja tulla uusiksi laittamaan, sillä  tätä kirjoitettaessa kautta on Paiden osalta jäljellä 10 kierrosta, ja joukkue on 22 pistettä (kaksi ottelua vähemmän pelannutta) Kaljua perässä.

Kaljun kotikenttänä on, lukuunottamatta kolmen kauden evakkoa Kadrioru Staadionilla, toiminut seuran perustamisesta lähtien Hiiu Staadion, Hiiun kaupunginosassa, noin 9 kilometriä keskustasta lounaaseen. Sikäli jos se Viru Keskuksen ja Kaubamajan ympäristö on kaupungin keskustaa, niin kuin olen ymmärtänyt. Koska jalkapallon suosio Virossa on sitä mitä se on, ei mistään keskustan ja stadionin välisestä sukkulabussista ollut juuri syytä haaveilla. Julkisilla stadion on kuitenkin saavutettavissa muutamallakin eri variaatiolla. Oma valintamme oli bussi 23 Kaubamajalta, poisjäänti noin puolen tunnin kuluttua Nõmme Turg- pysäkillä, noin puolentoista kilometrin päässä stadionilta. Muutaman satametriä takaisin päin kävelemällä päätyy Pärnu Maanteelle. siitä kun kääntyy ensimmäisen tilaisuuden tullen oikealle (Kuru), tulee vastaan katu nimeltä Harku, ja sitä kun seuraa vasemmalle niin pitkälle kuin katua riittää, tulee stadion näkyviin. Mitään prematchpubia ei  tämän reitin varrelta löydy, mutta eipä meillä sellaiselle olisi ollut aikaakaan. Emme me alusta paljoa myöhästyneet, mutta kick-off jäi kuitenkin näkemättä.  Muuten reitti oli kyllä viihtyisä, rauhallisen omakotitaloalueen läpi.

Vanhan sanonnan mukaan yksi kuva kertoo enemmän kuin
53 sanaa.

Lipunmyynnissä vastassa oli korkeintaan neljätoistavuotias tyttö ja kalju, harvahampainen järjestyksenvalvoja. Ilmoitin neidolle, selkeimmällä englannillani mihin pystyin, että kaksi lippua, kiitos ja olen melko varma, että sain myös hennolla äänellä "Five euro"-vastauksen, joka olisi sopinut yksiin jostain ennakkoon lukemani tiedon kanssa, joka väitti lippujen maksavan 2,5 euroa kappale. Liput saatiin ja mikäli jonossa olisi ollut muitakin, he olisivat saaneet lyhyen uudelleentulkinnan Kummelin "tonnin (kahenkympin) seteli" -sketsistä, sillä vaihtorahoja ei kuulunut.  Ujosti sitten koitin kysellä, että minkäshintaisia nämä liput olivatkaan, mutta kun vastaukseksi irtosi vain kiusaantunutta hymyilyä. niin ajattelin sitten että annetaan olla. Jos jossain pitää tulla kusetetuksi, niin mieluiten sitten tällaisissa oloissa, kun rahat menevät hyvään tarkoitukseen (jos seuran kassaan päätyvät), eikä kymppi pääsarjafutiksesta nyt mikään mahdoton investointi ole. Lisäksi vielä myöhempi tarkastelu osoitti, että kyllä lipuissa hinnan kohdalla luki 10,00€. Eli kai se ihan oikein meni.

Itse stadion oli varsin symppaattinen. Alkuperäistä pientä, kentän etelälaidalla sijaitsevaa  500-paikkaista puukatsomoa laajennettu korkeammalla, Tapiola-henkisellä rakennustelinehärpäkkeellä, joka tosin vaikutti sangen suositulta paikalta seurata peliä, avautuihan sieltä täysin erilainen näkymä kentälle, kuin  kolmerivisestä pääkatsomosta. Muut sivut kentästä olivat paljaat, lukuunottamatta itäpäädyssä ollutta lasten leikkipaikkaa. Heti sisäänpääsyn jälkeen vastassa oli pieni kioski, jossa oli tarjolla vettä ja limpparia pullosta, olutta (A le Coq, 3€/4dl) hanasta, makkaroita ja ruisleipätikkuja grillistä. Nämä leipätikut tuntuivat olevan virolaisille samanlaista huumetta kuin siemenet espanjalaisille. Vähintään neljä viidestä kioskin asiakkaasta poistui kipollinen näitä mukaan. Tilastoissa huomioitu pelkkään olueen tyytynyt tarinankertojanne.




Puukatsomon lännen puoleisessa päädyssä oli kotijoukkueen kannattajakatsomo, hiukan epäselväksi on jäänyt onko Roosad Pantrid, Vaaleanpunaiset pantterit, vain seuran lempinimi vaiko myös kannattajaryhmän nimi. Ainakin viereisen kuvan banderolli näyttää olevan ihan kiinteä osa stadionin rakenteita. Pitivät päälukuunsa (10-20) ihan mukavaa mölyä, lähinnä seuran tai pelaajien nimiä huutaen. Rumpukin pärisi silloin tällöin, ei läheskään niin ärsyttävästi kuin tuon kokoisilla ryhmillä herkästi käy.

Itse ottelussa nähtiin varsin paljon Suomen kentiltä tuttuja nimiä. Sergei Terehhovin (Haka 2002-2004, Honka 2006) manageroiman kotijoukkueen maalia vartioi kaudet 2009-2011 FF Jarossa pelannut Vitali Teles, kärjessä 79 minuuttia peliaikaa kellotti interistä (2008-2009) ja KuPSista (2012-2014) tuttu Ats Purje. Tauolla sisään tuli kauden 2008 MYPAn paras maalintekijä Tarmo Neemelo ja kymmenen minuuttia myöhemmin, kentälle saatiin tässä ottelussa Nõmme-dedyyttinsä tehnyt Sander Puri (KuPS 2012). Samalla Sander pelasi kuuden vuoden tauon jälkeen samassa joukkueessa kaksosveljensä Einon (4 A-maaottelua) kanssa. Tai itseasiassa äiti Puri rutisti samalla kertaa ulos vielä tytönkin. Kadrin saavutuksista (ranta)lentopalloilijana saatte kuitenkin lukea jostain muualta. Valitettavasti vieraiden riveissä jonkinlaisessa pelaajavalmentajan roolissa toimiva Urmas Rooba (TPS 2007-2008, FF Jaro 2009) ei ollut tänään merkittynä päävalmentajana toimivan Meelis-veljensä (50 A-maaottelua) nimeämään kokoonpanoon.

Ottelu itsessään ei ollut erityisen mieleenpainuva. Melko suoraviivaista peliä, jossa ei juuri mitään keskialueen syöttökombinaatioita nähty, vaan pallo pyrittiin pelaamaan laitureille ja sen jälkeen toivottiin, että keskitys tuottaa tulosta. Vaihtoehtoinen hyökkäysvariaatio oli yrittää läpisyöttöä hyökkääjälle. Etenkin jälkimmäinen näistä oli täysin järjetöntä. Vierasjoukkueen yritykset pysähtyivät italialaistoppari Maximiliano Uggéen kerta toisensa jälkeen ja Ats Purjeen viimeistelujen paskuus oli suorastaan häkellyttävää. Ottelun kuvaan sopikin siis erinomaisesti, että kumpikin maali syntyi kulmapotkusta, topparin puskemana.

Tasoitusmaalin syntyessä kävi vielä ilmi, että suoraan takanamme istunut vieraskannattaja (jolla oli myös jonkinlainen torvi mukana) ei ollut suinkaan yksin, vaikka ääneenkannattamisen osalta hän vastuun yksinään kantoikin. Kyllähän katsomon puolella joitain Paiden verryttelytakkeja ja muita tuotteita näkyi, mutta silti se, että tasoitusmaalia nousi juhlimaan viitisenkymmentä ihmistä, tuli koko lailla yllätyksenä.

Kokonaisuutena aika tällainen "tulipahan tehtyä"-kategoriaan menevä reissu. Ottelu ei ollut olettavasti tunnelmaltaan, fasiliteeteiltään eikä tasoltaan lähelläkään parasta mitä Meistriliiga voi tarjota. Tallinnan tarjoamasta uutuudenviehätyksestä tuli terävin kärki taitettua jo viettämällä joulu kaupungissa (ensimmäinen jalkapalloton ulkomaanmatka ilman jalkapalloa kesän 2006 jälkeen). Mutta kaipa tuonnekin saattaa uudestaan tulla lähdettyä.

Euro 2016, 15.-19.6.2016

Elettiin viime vuoden heinäkuun viimeistä viikkoa. Työnantajani kuuluu vähemmistöön, eli korvaus menetetystä vapaa-ajasta ei tule 15., vaan 25. päivä. Siispä muutenkin jo varsin autiolta pankkitililtä 23. päivä yllättäen kadonneet 65 euroa aiheuttivat hienoisen tuohtumuksen. Noin muutaman sekunnin tutkimus asiaan liittyen muutti tuohtumuksen kuitenkin riemastukseksi, kun huomasi, että tämän mainitun summan oli veloittanut UEFA. Hiukan jo unohtunut, alkujaankin "ei seiso kuitenkaan"- asenteella tehty hakemus lipuista kesän 2016 Ranskan EM-kisoihin olikin sitten poikinut yhden osuman, 16. kesäkuuta Lensissä pelattavaan B1-B3 -otteluun. Seuraavalla viikolla sitten naulattiinkin jo paitsi lennot (Turku-Tukholma-Turku, 190€/hlö) ja majoitukset (Hotel Retro Brysselissä, 4 yötä/2hh, 280€), myös epävirallisia teitä (futisforum2) liput 15. päivä pelattavaan B2-B4-otteluun.


Talven mittaan hankittiin vielä junaliput ottelupaikkakunnille, ja kaikki alkoi olla lohkoarvontaa vaille maalissa.  Toki matsilippujen suhteen vielä nälkä kasvoi syödessä, ja neuvottelut myös lipuista 16.6. Pariisissa pelattavaan Saksa-Puola- otteluun olivat jo käytännössä maalissa, mutta kariutuivat kuitenkin, kun siirtyminen Pariisista Brysseliin ei olisi enää ottelun jälkeen julkisilla onnistunut, eikä yöpyminen Pariisissa ollut vaihtoehto, yhden matkustajan lentoaikataulun vuoksi.

                          Venäjä - Slovakia, 15.6.2016, 15.00

14.6.2016. Elämäni toinen palkallinen kesälomapäivä (virallisen kesälomasesongin aikana, onhan noita muuten tullut rahapulassa silloin tällöin käytettyä), telkkarissa pyörivä Itävallan ja Unkarin välinen matsi ei saa ansaitsemaansa huomiota, kun ajatukset ovat jo koko lailla huomisessa. Reissun ympärillä on ollut varsin tummia pilviä, tai no, ei tummia, mutta sellaista tasaista harmautta, jotka antoivat syyn pelätä, että jossain vaiheessa saattaa tulla vettä niskaan. Ensimmäisen huolenaiheen tuotti sekä Belgian, että Ranskan rautatietyöläisten lakko, joka olisi hyvinkin saattanut aiheuttaa murheita keskiviikko-torstaille suunnitellun Brysseli-Lille-Brysseli-Tournai-Lille-Lens-Arras-Lille-Brysseli- sinkoilun mittaan. Seuraavaksi sitten SAS:n ruotsalaislentäjät ilmoittivat, että olisi korkea aika saada työehtosopimukseen muutoksia, ja vahvistivat vaatimustaan lakolla, jonka myötä  menolento oli uhattuna. Sitten vielä päälle Uefan hölinät Englannin ja Venäjän mahdollisesta sulkemisesta kisoista, jos kannattajien mellakointihaluja ei saada tyrehtymään.

Kaikki näytti kuitenkin asettuvan. Rautatielakot eivät liveseurannan perusteella olleet sotkemassa kuvioita ja SAS:n lakkokin päättyi passelisti 11 tuntia ennen takeoffia Turusta. Paitsi, että lakon päättyminen ei kuitenkaan estänyt SASia ilmoittamasta 9 tuntia ennen koneen lähtöä Turusta, että Tukholmaan asti pääsette, mutta lento Arlandasta Brysseliin ei ole lähdössä. Tästä syntyi keskikokoinen paniikki, sillä kick-offiin Lillessä oli aikaa melko tarkkaan 18 tuntia, kun luin Turussa tuon ilmoituksen. Siitä alkoi melko maaninen uusien lentojen etsintä. SAS pelasi itsensä pois markkinoilta lakon kanssa. AirBaltic on lentoajoillaan haistattanut vitut Suomesta Belgiaan haluaville (Sekä Turun että Helsingin koneet laskeutuvat Riikaan samaan aikaan kuin Brysselin kone nousee), joten boksin ulkopuoliselle ajattelulle oli kysyntää.

Kolme tuntia lennon peruneesta tekstiviestistä, istuimme linja-autossa kohti Helsinkiä, josta lensimme Amsterdamiin, välilaskulla Riikassa. Amsterdamissa saimme laukut aika tarkkaan 5 tuntia ennen kick-offia. Siitä puolijuoksua ostamaan junalippuja. Tiskille päästessämme virkailija ilmoitti, että 14.50 Lilleen saapuva juna lähtee 7 minuutin päästä. Tämä ei kuitenkaan millään lailla lisännyt virkailijan ripeyttä. Liput ojentaessaan hän ilmoitti, että "nyt on kaksi minuuttia lähtöön, kannattaa kiirehtiä". Näin toimittiin ja kyytiin päästiin. Junassa 3,5 euroa maksanut Heineken maistui äärettömän hyvältä ja ansaitulta. Junamatkan ensimmäinen vaihto Antwerpenissä sujui mallikkaasti, retken ensimmäinen kiinteä ravinto poimittiin mukaan Panos-leipäkioskista ja huuhdottiin alas retken ensimmäisillä Jupilereilla. 

Värintunnustusautomaatti Lille Europe-
asemalla.

Sitten mentiin taas. Toisen junanvaihdon Kortrijkissa piti olla koko lailla vaivaton. Poistu junasta ja hyppää seuraavaan samalle raiteelle saapuvaan muutaman minuutin kuluttua. Niin helppo, ettei tullut edes mieleen tarkistaa aseman näytöistä, mahtaako esimerkiksi Lilleen matkaavan junan lähtölaituri olla muuttunut. Olihan se, ja seuraava juna Lilleen lähtisi Kortrijkista vasta tunnin kuluttua, eli 20 minuuttia kick-offin jälkeen. Aseman neuvonnassa kerrottiin, että "you might make it with a taxi". Tätä lähdettiin seuraavaksi koittamaan. Kyyditsemisvastuun ottanut rouva tiesi kertoa, että moottoritiellä on sattunut iso onnettomuus, joten joutuisimme ajamaan melkoisen siivun noin 30 kilometrin matkasta "salakuljettajareittejä". Rouvan kaasujalka ei ollut keveimmästä päästä, Lillen kaupunkialueellakin mittari näytti paikoin 95 kilometriä tunnissa, joten junan missaaminen ei maksanut kovinkaan montaa minuuttia (euroja tosin meni 60). Se nyt sitten oli vain perussettiä tämän päivän muiden sattumusten joukossa, että taksi jätti asemalla suurin piirtein niin kauas tavarasäilytyksestä, kuin aseman puitteissa oli mahdollista. Sen sijaan hieman odottamatonta oli se, että vaikka aseman tavarasäilytyksen ovessa olikin ilmoitus siitä, että tilat ovat täynnä, niin asia onnistuttiin selvittämään puhumalla. Yksi noin vartin (ja 20 euron) taksimatka lisää ja olisimme saapuneet stadionille. Taksilla ei tosin päässyt ihan stadionin porttien välittömään läheisyyteen, joten taas oli edessä noin vajaan kymmenen minuutin taival ilman että saataisiin peli näkyviin.  


Illan tapahtumapaikka valmistui kesällä 2012, ja palveli aluksi vajaan vuoden nimellä Grand Stade Lille Métropole. 21. heinäkuuta 2013 stadion nimettiin uudelleen, kaksi viikkoa aiemmin kuolleen sosialistipoliitikko Pierre Mauroyn mukaan. Mauroy toimi pitkän uransa aikana mm. kolme vuotta Ranskan pääministerinä ja 28 vuotta Lillen pormestarina. Stadion sijaitsee melko kaukana Lillen ytimestä tai tarkemmin sanottuna, ei Lillessä ollenkaan, vaan naapurikunta Villeneuve-d'Ascq:ssa, n. 65 000 asukkaan ja viiden korkeakoulun opiskelijakaupungissa. Matkaa stadionille on Lillen keskustasta noin 6 kilometriä. Suljettavansa kattonsa, ja muutamien muiden arkkitehtuuristen vippaskonstien ansiosta stadion on kelvollinen isännöimään muitakin urheilutapahtumia kuin jalkapalloa. Viime vuonna stadionilla pelattiin koripallon EM-kisaotteluita ja ensi vuoden kisakalenterissa on käsipallon MM-kilpailut. Sisälajeja pelatessa stadionin kapasiteetti laskee hiukan yli 50.000:sta 27 000:een.

Stadionin ympärillä ei juurikaan näkynyt matsipäivän tunnelmaa, ellei noin puolen kilometrin poliisiautorivistöä huomioinut. Melko suurelta osin tämän voinee selittää sillä, että saapuessamme oli ottelua pelattu jo lähes puoli tuntia. Paljon puhutut kaikkien aikojen turvatoimet olivat varsin maltilliset. Nuuskapurkkiakaan ei tutkittu sen tarkemmin, riitti kun nyökkäili myöntävästi "is this chocolate?" -kysymykselle. Ruumiintarkastus oli paketissa kun otti hatun pois päästään. Sen verran tämä kahden maan ja viiden kaupungin sakkokierros kuitenkin maksoi ajallisesti, että Slovakian tähtipelaajien Marek Hamsikin (syöttäjä) ja Vladimir Weissin juonima avausmaali jäi näkemättä, mutta slovakialaispäädyn juhlat kyllä saimme kuulla. Sen sijaan olimme jo paraatipaikoilla näkemässä, kun kaksikko vaihtoi rooleja, ja Hamsik laukoi Weissin lyhyen kulman jälkeen tolpan kautta ottelun voittomaalin ohi Igor Akinfeevin.

Slovakiapääty juhlii voittomaalia,
neutraalit antavat ansaitut suosionosoitukset.

"Mustasta pörssistä" hankkimamme 1. kategorian liput oikeuttivat siis varsin hyviin paikkoihin pitkän sivun alakerrasta. Mitenkään kannattajatoiminnan ytimessä paikat eivät olleet. Edessä istui brittikaksikko, josta vanhempi antoi äänekkäästi paksulla aksentilla ohjeita molemmille joukkueille. Slovakian Robert Makin oltua paitsiossa noin kahdeksatta kertaa ensimmäisellä puoliajalla, hän vaati tälle toiselle puoliajalle sähkökaulapantaa. Nuorempi näytti puolestaan häiritsevästi Daniel Radcliffeltä. Brittikaksikon vieressä istui kolme suomalaista, vieressämme venäläispariskunta, takana slovakkiperhe. Näköetäisyydellä oli Sveitsin paitoihin pukeutunut kaksikko.  

Istuimme selvästi lähempänä Slovakian kannattajapäätyä ja paikoillemme välittynyt edes jollain tasolla organisoitu kannatus oli pääasiassa slovakkien vastuulla. Näilläkin tosin koko päädyn, ja pitkän sivun slovakialaisten voimalla lähti vain "Slovensko! Slovensko!" -huuto ja chantti, jonka sanoja en tiedä, mutta melkoisella varmuudella siinä esitettiin jonkinlainen hyppäämättömien ihmisten slovakialaisuuden kyseenalaistava mielipide. 

Turnauksen ainut omalle kohdalle osunut
pyrotekninen toimenpide.

Venäläiskannattajat eivät määrässä juurikaan joutuneet kalpenemaan vastustajansa edessä, mutta volyymeissä kylläkin. Oikeastaan vasta Denis Glushakovin 80. minuutilla viimeistelemä 1-2- kavennus sai jonkinlaista elämää venäläisten päädyssä. Joku oli vieläpä onnistunut saamaan soihdunkin stadionille. Tai no, itsehän olisin voinut tuoda stadionille käytännössä mitä vain, mitä en olisi piilottanut hatun alle, mutta uskoisin, että venäläisten reippailut Marseillessa Englanti-ottelun yhteydessä saattoivat kiristää turvatoimia päädyn porteilla muutamalla pykälällä. Kaveri koko lailla varmasti kyllä oli koko matsin odottanut soihtu kädessä, sellaisella nopeudella väline saatiin palamaan maalin jälkeen. Maalista alkaen venäläiset sitten pitivätkin hyvää möykkää ottelun loppuun saakka, mutta eivät kuitenkin saaneet kannustukselleen vastinetta, vaikka ottelu olikin viimeisen vajaan vartin ihan täysin Venäjän hallintaa. 

Ottelun päätyttyä venäläiset ja slovakit poistuivat stadionilta yhtenä sopuisana sinipunavalkoisena massana, joka tukki, huolimatta tämän stadionin osalta kisojen pienimmästä yleisömäärästä (38989), stadionin ulkopuoliset myyntipisteet varsin tehokkaasti ja ostivat myös koko lailla kaiken kiinnostavan siitä yhdestä konttikioskista, joka stadionin läheisyydestä löytyi. Liikutuspäissäni päädyin kuitenkin t-paidan ostamaan. (Yli)lyöntejä ei näkynyt. Saattoi olla kyse sitten siitä, että venäläiset säästelivät voimiaan kaupungin keskustan tapahtumia varten, jossa sitten venäläisten ja (walesiläisissä vahvistuneiden) englantilaisten toinen erä sulki yhden kadun joksikin aikaa.

Paluu keskustaan tapahtui ensin maksuttomalla sukkulabussilla, joka ajoi lähimmälle metroasemalle. Täällä olikin sitten tarjolla sitä, mitä ranskalaiselta asiainhoitamiselta jostain syystä odotinkin. Lippuautomaatteja oli kolme. Kaksi toimi kolikoilla, yhteen kävi kortti. Kortin huoliva laite oli rikki. Asemalla oli kolme työntekijää tarkkailemassa lipunmyynnin sujuvuutta. Yksi ei liikkunut koko oman, väkimäärään suhteutettuna varsin maltillisen odotuksemme aikana mihinkään, mutta välillä huomautti kahdelle muulle, että taas pitäisi käydä kertomassa jollekin, että se kortin huoliva laite on rikki. Kertaakaan kukaan kolmesta ei nähnyt aiheelliseksi käydä neuvossa lipunoston yrittäjiä, vaikka automaatilta apua anovia katseita heidän suuntaansa heiteltiinkin. Tarkkaa hintaa lipulle en muista, mutta melkoisella varmuudella kolme lippua irtosi alle 8 eurolla. 

TJEU.

[yleinen turistihölinä]Keskustaan päästyämme alkoi oluthampaan kolotus yltyä sietämättömäksi, ja lievitystä oli saatava vauhdikkaasti. Montaa metriä ei tarvinnut Lille Flandresin asemalta kävellä, ennen kuin näkyviin tuli noin puolen metrin korkuiset siniset kirjaimet "LE PALAIS DE LA BIERE". Kuulosti tarpeisiin vastaavalta kohteelta. Jo ovella vastassa oli vittupäisen oloinen henkilö kysymässä että "syöttekö vai juotteko", vastasin sitten että ainakin juodaan, mutta toisaalta voitaisiin ruokalistaakin vilkaista. Jannu heltyi, ja ohjasi meidät pöytään. Palasi kymmenisen minuuttia myöhemmin kysymään että mitäs joisitte. Tilaus kuului, "Three large beers, as local as you can make it". Kului uusi kymmenen minuuttia ja mies palasi kolmen Carlsbergilla täytetyn muovituopin ja laskun kanssa. Laskussa luki loppusummana 21,30. Ei otettu toisia, vaan poistuimme uskotellen itsellemme, että tilauksen pilkun jälkeinen osa jäi kuulematta.

Lähistöltä löytyi muitakin lupaavan näköisiä kuppiloita, mutta niiden asiakaskapasiteetit olivat täytettynä jo huomenna naapurikylä Lensissä pelattavan Englanti-Wales- ottelun johdosta pohjois-Ranskaan saapuneiden pallokorvien toimesta. Ensimmäistä kertaa retken aikana onnetar hymyili jossain määrin. Jonkin matkaa turhan täysiä pubeja tai kiinni olevia ravintoloita katseltuamme ilmoitin "katotaan tää katu vielä", jonka päästä löytyi "Grill St. Anne", jossa oli tarjolla liikuttavan periranskalaista ruokaa ja mikä tärkeintä ranskalaista olutta. En tarkkaa hintatasoa muista, mutta en usko valehtelevani, kun sanon että kolme pääruokaa, 6-8 olutta, pari pulloa vettä, kahvit ja konjakit irtosi alle satasella. Osa edullisuudesta saattoi toki selittyä sillä, että ruokailun mittaan yksi tarjoilija kaatoi punaviinilasin yhden matkustajan valkoiselle takille, mutta ihan sopuhintaista joka tapauksessa. Jälkeenpäin tarkastettuna ravintola on TripAdvisorissa sijalla kuusi Lillen ravintolalistauksessa.

Brysseliin saapuminen tapahtui noin 16 tuntia myöhemmin kuin oli suunniteltu, mutta viimeisen junaetapin osalta kuitenkin onnistunut, päivän tapahtumien valossa ei jaksanut edes valittaa siitä, että Lontoosta Brysseliin ajava juna jää Midi-asemalla  jälleen lähes mahdollisimman kauas taksitolpalta.

Hotel Retro oli hinta-laatu-suhteelta odotuksia vastaava, suihkusta tuli vettä, jonka lämpötilan sai itse päättää ja sängyssä oli lakanat. Siirtyminen keskustaan oli helppoa, sillä Botanique- metroasemalle, oli noin 200 metriä. Ja kuten aseman nimestä voi päätellä,  niin kasvitieteellinen puutarha oli myös hotellin välittömässä läheisyydessä. Kuten myös olutta, limpparia, mitäpientäsittentarvitsetkaan- myyviä kioskeja, pieniä pubeja ja kebab- yms. etnisiä ravintoloita.  Kävelyetäisyydellä on myös sarjakuvamuseo, joka ainakin Tintti-symppaajalle oli kymmenen euron sisäänpääsymaksun arvoinen. [/yleinen turistihölinä]

Englanti - Wales, 16.6.2016,15.00

Perinteinen stadionin julkisivukuva unohtui, tästä kuitenkin tarkkasilmäisimmät
voivat jo erottaa katsomorakenteita.

Tämä kuva on tosin Kortrijkin asemalta, mutta
vastaavia oli Tournaissakin.

Retken toiseen aamuun herättiin ehkä hieman toiveita lyhyempien yöunien jälkeen, mutta iskukunnossa yhtä kaikki. Tai no, unet oli ihan järkevän mittaiset, mutta eivät ne eilisen rasituksia täysin kuitanneet. Rautatieasemalle menimme, lipussa lukeneiden ohjeiden mukaisesti puolisen tuntia ennen junan lähtöä. Turva- ja passintarkastusjonot oli kuitenkin saatu melko maltillisiksi, sillä kumpaakaan tarkistusta ei uhkauksista huolimatta järjestetty. Syntynyt vapaa-aika hyödynnettiin oluen hankintaan, sillä ensimmäisellä vaihtoasemalla Tournaissa oltaisiin jo niin lähellä Ranskan rajaa, että alkoholin myyntiä ei enää luvassa olisi.

Jo Brysselin asemalla kävi selväksi, että tässä junassa ei paljoa ranskaa tulisi kuulemaan, siinä määrin laiturilla näkyi (vihreä)punavalkoiseen pukeutunutta väkeä, pääasiassa kertaamassa sotakokemuksiaan Nizzassa. Osa viime viikkoisia, osa vuoden 1998 vastaavia. Sama kehitys jatkui junanvaihdon yhteydessä Tournaissa ja eskaloitui lopullisesti Lillessä, jossa puolenpäivän aikaan kohti Lensiä lähtevään junaan oli useamman sadan metrin jono. Tässä vaiheessa pyydän anteeksi pahoja sanojani ja ajatuksiani ranskalaisesta asiainhoitamisesta. Ansiokas idea lähettää Lille-Lens välille kaksi junaa per lähtö tällaisena päivänä, kun liikennettä on hieman totuttua enemmän. Turvatarkastusjonokin eteni jouhevasti, kun ainoa mielenkiinto kohdistui ainakin omalla kohdalla siihen, onko kantamassani muovikassissa alkoholia. 

Muiden raporteista on saanut lukea ja kuulla, että Pariisissa jengiä muutenkin niimmaansaatanasti, ettei kaupunki nielaisee muutaman satatuhatta kisaturistia ilman merkittävää muutosta katukuvaan. Lensin tapauksessa tilanne oli koko lailla päinvastoin. Pelkästään stadionilla peliä seuranneet 34033 ihmistä kohottivat kaupungin väkilukua lähes 95 prosenttia. Ja läheskään jokainen kaupunkiin saapunut pallokorva ei ottelua stadionilla seurannut. Varsin monessa junissa/kaupungilla kuullussa keskustelussa mainittiin "couldn't get a ticket, gotta go to fanzone".  Ajatus prematch-tuopeista viihtyisällä terassilla auringonpaisteesta ja brittiläisestä banterista nauttien osoittautui hellyyttävän naiiviksi. Itse asiassa pelkkä tuoppi oli pieni voimainkoetus. Lopulta Coffeeshop Company -nimisen paikan jono näytti suotuisimmalta, mutta henkilökunta oli sitten varmasti Euroopan huonointa. Yksi vastaanotti tilaukset, toimitti ne toiselle, joka operoi yksin kahta oluthanaa - vuorotellen tosin, ei saanut kahta valumaan kerralla. Kolmas hoiti samaa virkaa kuin eilen lilleläisellä metroasemalla, huomasi, että homma ei oikein toimi, mutta ei tehnyt asian hyväksi mitään. 

Lens kaupunkina ei ole mikään poikkeuksellinen elämys. Ihan sympaattinen pikkukaupunki, mukavalla arkkitehtuurilla ja muutamalla hienolla kirkolla, mutta se, kuinka moneen Ranskan noin kahdestasadasta 30000-60000 asukkaan kaupungista tuo kuvaus ei osu, onkin sitten eri asia. Vuonna 2012 kaupunkiin avattiin Louvre-Lens, osana yritystä purkaa Ranskan kulttuuritarjonnan Pariisi-keskeisyyttä. Näytillä on siis Pariisin kaimamuseosta vuokrattuja näyttelyesineitä. Tämä otti nopeasti paikkansa kaupungin suosituimpana nähtävyytenä. Temppu ei sinänsä ollut mikään uroteko, kun lähin kirittäjä taitaa olla kaupungin laitamia 'koristavat' hiiliteollisuuden mukanaan tuomat jätevuoret. 

Mainitun hiiliteollisuuden parissa, tarkemmin kaupungin kaivosyhtiön pitkäaikaisena johtana, uransa loi Felix Bollaert, jonka intohimona hiilen pöllyttämisen lisäksi oli kaupungin urheiluseurojen ja niiden olosuhteiden kehittäminen. Kovin pitkään joulukuussa 1936 kuollut Bollaert ei ehtinyt heinäkuussa 1933 avatusta, työttömien kaivosmiesten rakentamasta, stadionista nauttia, mutta kantaapahan se yhä edelleen hänen nimeään. Lienee tyytyväinen, jos asiasta tietää. Vuodesta 2012 hän on tosin jakanut kunnian samana vuonna kuolleen sosialistipoliitikko Andre Delelisin kanssa. Delelisin poliittinen ura on monilla tavoin samoin yhtenevä eilisen stadionin nimikkopoliitikon Pierre Mauroy kanssa. Myös Delelis toimi nimeänsä stadionin kotikaupungin pormestarina, varsin kunnioitettavat 32 vuotta. Delelis toimi myös Mauroyn hallituksen kauppaministerinä.  

Siirtyminen Lensin asemalta Stade Bollaert-Delelisille ei ollut tänä päivänä mikään merkittävä haaste, sen kun seurasi massaa. Kelikin oli suosiollinen, joten mitään syytä etsiä vaihtoehtoehtoja noin 1,5 kilometrin kävelylle ei ollut. Eksymisen  vaara ilman väkimassojakin on varsin pieni, sillä Place Jean Jaurésilta, jolla nuo ainoat ottelua edeltäneet tuopit joimme, saa jo näköyhteyden stadioniin. Stadionia kohti kulkevan Boulevard Emile Baslyn varrelta löytyy myös RC Lensin kannattajamyymälä.

Tauolla otettu panorama.

Stadion itsessään miellytti silmää persoonallisella ulkomuodollaan. Niin kuin toisaalta nykyään tekevät kaikki, jotka eivät edusta tätä nykyajan soikiomallia. Stadion koostuu neljästä erillisestä katsomosta, joista jokainen on nimetty jonkin RC Lensin merkkihenkilön mukaan. Jälleen kyseessä on tällainen stadion, jonka katsojakapasiteetistä on olemassa yhtä monta mielipidettä kuin kirjoitustakin. vaihdellen välillä 35000-42000. Tähän otteluun olisi tosin ollut halukkaita tulijoita varmaan sen verran, että Stade de Francekin olisi myyty hyvällä prosentilla täyteen. Retkueemme kolmas lenkki etsi tähän otteluun lippuja melko tiheällä täikammalla ja "paras" hinta, joka etsinnöissä tuli vastaan oli 60 000 puntaa. 

Turvatarkastusjonot vetivät hyvin ja merkittävin kiinnostuksen kohde oli jälleen taskujen sijasta hatun alunen. Stadionin sisällä sitten olikin jo eri tilanne ja vaikka oikeaa olutta (muuta kuin 0,0% Carlsbergia) ei ollut tarjolla, niin kioskeille saatiin nopeasti aikaan kunnon jonohorror, joka vielä lopulta päättyi farssiin, kun kolmen euron kolapulloa ei kaadettukaan vastaavaan ottelukohtaisesti kustomoituun mukiin kuin Lillessä. 

Ensinäkymä nurmelle. Riviin viisi ei näköyhteyttä
syntynyt ennen taukoa.

Omat (istuma)paikkamme oli, Tribune Delacourtissa, Élie Delacourtin, edesmenneen RC Lensin kannattajayhdistyksen presidentin mukaan ennen edellisiä Ranskassa pelattuja EM-kisoja  nimetyn itäisen päätykatsomon viidennellä rivillä. Saman tien katsomoon päästyämme kävi selväksi, että katsomossa ei tulla istumaan, eikä riville viisi ole tähän aikaan (viitisen minuuttia ennen kick-offia) saapuvalla mitään asiaa. Jos tässä vaiheessa ei enää muista, mitä ensimmäisessä kappaleessa luki, niin tähän matsiin liput oli onnistuttu hankimaan virallisia reittejä, eli koko lailla neutraaliin katsomonosaan, joka tosin tässä tapauksessa oli muuttunut enemmänkin Ruotsista tutuksi "Aktiv sittplatsiksi" jossa englantilaisilla oli miesylivoima noin 80-20% -suhteella. Näiden välillä käytiin jonkin verran hyväntuulista kilpalaulantaa. Englantilaisten provosointiyritykset "sheepshagger"-huudoilla kuitattiin walesilaisten toimesta "you eat 'em, we shag 'em" -huudoin. 

Vieressämme seissyt äärimmäisen rääväsuinen englantilaispariskunta tarjosi viihdettä läpi ottelun olemalla tyytymätön kaikkeen Kolmen Leijonan suoritttamiseen maaleja lukuun ottamatta. Ja oikeastaan myös Walesin, ilman maalitarkennusta. Pariskunnan mies oli siinä määrin kookas, etten kehdannut ihan niin vapautuneesti nauraa kuin olisi tehnyt mieli Joe Hartin tehdessä kiintiöimaisunsa kauhoessaan Gareth Balen ("Oh fuck how I wish I could get 5 minutes with that twat") sinänsä toki erinomaisen vapaapotkun maaliin.  Toisaalta lisäajalla Englanti, tarkemmin Daniel Sturridge viimein toimi miehen ohjeiden ("get the fucking ball into the fucking box, you fucking cunt") mukaisesti ja vähän myöhemmin ampui ottelun 2-1-voittomaalin, jota seuranneelle riemulle niin Englannin pelaajien kuin kannattajienkin keskuudessa ei vapautuneisuudessa vedä vertoja tässä blogissa käsitellyistä maaleista kuin korkeintaan Kennedy Bakircioglün 2-0-maali Hammarbyn kahden vuoden takaisessa nousuottelussa. Rääväsuun naisenkin ilme muuttui ensimmäistä kertaa koko ottelun aikana. 

Saman katsomon toisessa päässä oli Walesin virallinen "kannattajakatsomo", jonka möykkä ei kuitenkaan omille paikoillemme kantanut missään vaiheessa kovin voimakkaana, tähän toki lienee enemmän selityksenä äänen fysikaaliset ominaisuuden kuin walesilaisten velttoilu katsomossa. Sama päti toki myös Tribune Tranninissa, RC Lensissa maalivahtina 18 ja urheilutoimenjohtajana tms. viisi vuotta palvelleen Henri Tranninin mukaan nimetyssä länsipäädyssä möykänneisiin englantilaisiin lähes koko ottelun ajan, vaikka onkin todettava, että silloin kun joku hittibiisi (God save the Queen, Please don't take me home tai "Engerland, Engerland") sai kunnolla tuulta purjeisiin, niin olihan se vaikuttavaa. 

Myös poispäin Lensistä junaliikenne toimi varsin jouhevasti ja hyvin organisoidusti. Sitä, että ihmiset jättivät huomioimatta varsin selkeät opasteet, jotka osoittivat minne päin on kuljettava, jos aikoo jatkaa Pariisiin ja minne päin jos Lilleen, ei voi laittaa rautatieläisten piikkiin. Sitä en tiedä oliko kyseessä oma kämmi vai mitä tapahtui, mutta vaihto Arrasissa venyi jostain syystä lähes puolituntiseksi. Iloinen yllätys oli se, että Lille-Brysseli-välille kymmenen junaan ostetut liput sai vaihdettua seitsemän junaan kelpaaviksi ilman erillistä lisämaksua tai merkittävää hässäkkää. 

The Tringlers, Live @ Les Archiducs.

Retken kaksi viimeistä päivää olivat sitten ihan puhtaita turistipäiviä, joiden toiminta tosin kiinnostavan TV-tarjonnan ja (rankka)sateisen sään myötä painottui tuopin ympärille. Brysselin turistille tarjoamista mahdollisuuksista löytyy varmaankin jo ihan riittävästi minua parempien kirjoittajien tekstejä, ehkä jopa ihan kirjoja, joten en niitä nyt tässä rupea käymään läpi, kun en itse niitä lähtenyt katsomaan, ja et sinäkään niistä tänne tullut lukemaan. Nostan kuitenkin itselleni kuvitteellista hattua siitä, ettei homma mennyt ihan vain keskustassa pyörimiseksi, vaan metrosta tuli noustua kartan niin luoteis- (Heysel/Atomium) kuin kaakkoiskulmassakin (kaverien kaverien bändin ulkoilmakonsertti keskellä vähän fiinimpää asuinaluetta). Näistä jälkimmäisessä olimme muuten ainoat turistit, ja olisi jäänyt melkoisella varmuudella väliin ilman paikallisia tuttavia. Tutustukaa reissullanne uusiin ihmisiin ja päätykää yllättäviin mestoihin viihtymään. 

Jos koko arvokisadebyyttiretken summaa, niin sen jälkeeun otteluliput kaivettiin ensi kertaa esiin, kaikki meni mallikkaasti. Riittävän ajoissa ja riittävän syrjään ostetut lennot ja majoitukset sai ilman arvokisalisää, kuitenkin helposti iskuetäisyydeltä. Itse otteluissa tunnelma ei koonnut niihin korkeuksiin, joita parhaimmillaan on saanut seurajoukkueiden otteluissa todistaa, mutta sen sijaan yleinen tunnelma ottelukaupungeissa, oli omien vaatimattomien, hitaasti mutta varmasti karttuvien jalkapallokokemusten joukossa ainutkertaista. Kai tätä voisi kahden vuoden päästä harkita uudestaan.