Ruhr/Wallonia 23.3.-26.3.2012

Osalle joukkoa jatkoa jo pienelle perinteelle, osalle sivistysaukon paikkaus - kaikille pahuksen hauska pidennetty viikonloppu. Siinä lähtökohdat kolmen yön ja yhtä monen futismatsin viikonlopulle, jota lähdettiin viettämään otsikossa mainitulle seudulle. 

06.45 ei ole mikään kovin inhimmillinen lentokoneen lähtöaika. Etenkään tällaiselle, jonka vuorokausirytmi on muutenkin sellainen, että lähtöpäivänä vaadittu heräämisaika on selvästi lähempänä normaalia nukkumaanmenoaikaa. Niinpä yksi kolmasosa matkaseurasta pääsi melko vähällä ylipuhuessaan minua mukaan Turun yöhön tappamaan viimeiset tunnit pitkästä odottelusta.  

Turun yön kirkkaimpien valojen sammuttua oli vielä aikaa pelata Fifa-ennakko yhdestä reissun ottelusta, ennen kuin Reiseführerin Mazda saapui pihaan. Tämän jälkeen käytiin vielä Auranlaaksossa poimimassa kyytiin Fantastic Fourin viimeinen lenkki, ennen lentokentälle siirtymistä. Turun kentällä oli yllättävänkin paljon porukkaa, kiitos viittä minuuttia aiemmin startanneen Kööpenhaminan koneen, mutta kuten aina, laukkujen luovutus ja turvatarkastus läpäistiin nopeasti. Välilaskupaikkaa valittaessa Arlanda kukisti Kastrupin tupakkakopin mitalla ja hirveästi siellä asioimisen lisäksi aikaa ei jäänytkään, ennen Düsseldorfin koneen lähtöä.

Dusseldorfin lentokentällä oli edessä ensimmäinen pelkokerroinkoe, kun terminaalista lentokentän juna-asemalle siirryttiin Skytrainillä, jonka etupenkissä istuminen oli aika jännittävä kokemus pienessä darrassa. Lentokentän rautatieasemalta ei sitten ollutkaan enää kuin viiden minuutin siirtyminen sittemmin hyvin tutuksi tulleelle Düsseldorf Hauptbahnhofille (voiko yksittäinen sana tihkua enempää seksiä?) josta oli noin kymmenen minuutin kävely majoitukseemme (Hotel Wurms).

VfL Bochum - FC Ingolstadt, 23.3.2012, 18.00

Ennen reissua oli käyty pientä spekulaatiota, että vaikka miten tsemppaisi ennen lähtöä, niin ei aikaiseksi saisi kuin maksimissaan viiden tunnin yöunet, joten hotellille päästyä voisi koittaa ottaa parin tunnin torkut. Mutta kyllähän sen tiesi miten siinä käy, kun matsipäivän aamuun yhdistää tiedon siitä, että Weissbier virtaa kivenheiton päässä. Eli yksimielisellä päätöksellä liikkelle. 

Ensimmäinen pysähdys suoritettiin Scheuren 12 -pubiin nuolaisemaan muutamat nimettömästä hanasta Carlsbergin tuoppiin kaadetut pilsit. 0,25 litrasta veloitettiin 1,30 euroa. Näiden jälkeen siirryttiin kioskille ostamaan matkaeväät noin kolmen vartin junamatkalle. Rautatieasemallakin oli vielä Dortmundia kohti matkaavaa junaa odotellessa aikaa lähettää ääntä kohti Zum Schiffchen- ravintolassa tilatut, 2,90 euroa maksaneet Halleröderit. Harvoin joutuu ns. perusbissen kohdalla tätä sanomaan, mutta allekirjoittaneelle ei oikein maistunut.

Juna oli pakattu varsin täyteen, eikä istumapaikkoja riittänyt meille asti, mutta sen ei annettu haitata tahtia. Kyseessä oli siis VRR-juna, jotka ovat matsilipulla maksuttomia Rhein-Ruhrin alueella. Eipä matkalippuja tosin kukaan tullut tarkistamaan. Ainut henkilökunnan jäsen, jonka näimme, kommentoi vain että "viikonloppu on alkanut?" tyhjille tölkeille varattua muovikassia väistäessään.

Bochum Hauptbahnhofille saavuttiin pari tuntia ennen kick-offia, joten aikaa oli hyvin nauttia Saksassa jo täydessä vauhdissa olleesta keväästä terassilla. Suunnaksi otettiin luonnollisesti heti ensimmäinen joka nähtiin. Nimeltänsä ravintola oli Hopfendolde ja tarjosi matsipäivänä terassille juomia(Brinkhoffsia, erinomaista) vain muovituopeissa. Hintaa näillä oli 3 euroa( per 0,3 litraa). Paikka oli ilmeisesti jonkinlainen Bochumin päätyporukan kohtaamispaikka, sillä paikalla oli paljon Ultras Bochumin huppareihin ja Bo-Cityn t-paitoihin pukeutunutta nuorisoa ja vähän vanhempaakin ja hengenvaarallisen näköistä herrasmiestä. Omaan pöytäämme saimme seuraksi irlantilaisen Chrisin, jolla riittikin tarinaa koko ajaksi aina stadionille asti, mutta ainakin allekirjoittaneelle jäi hieman pimentoon mikä hänen tarkoituksensa jatkuvaan Saksassa juoksemiseen oli. St. Patrickin värejä kertoi tunnustavansa kotimaassaan ja saattoi inspiroida tarinoillaan allekirjoittaneen suorittamaan jonakin vuonna juhannusaudienssin Dubliniin..Toki tarinoissa saattoi olla hyvinkin paljon värikynää, mutta käymällähän senkin selvittää. 

Vuonna 2006 sponsorisopimuksen myötä RevirpowerSTADIONiksi muuttuneelle Ruhrstadionille oli rautatieasemalta noin kahden kilometrin kävely, mutta matsipäivän tunnelmaa ei ollut havaittavissa kuin vasta aivan stadionin läheisyydessä. Jolloin alkoi poliisien preesens voimistua ja pelipaitojen määrä lisääntyä. Ennen kick-offia oli vielä aikaa pysähdykselle melko lähellä stadionia olleelle kreikkalaisravintolan terassille ja ostaa bratwurstit Westtribunen takaa.  Currywurstia sieltä kyllä koitettiin saada, mutta maistuvaa, perinteistä ja pakollista tämäkin.

Birminghamin reissun raportissa mainitsinkin, että vierailla stadioneilla huomio kiinnittyy pieniin yksityiskohtiin, mutta tässä tapauksessa yksityiskohta ei ollut niin kovin pieni, vaan noin 40-metrinen seinä täynnä Bochum-aiheisia graffiteja. En varsinaisesti tämän urbaanin taiteen suurin ystävä ole, mutta mielestäni sillekin on paikkansa, ja tänne ne sopivat ehdottoman hyvin, vaikka muutamat hieman uutta maalia kaipasivatkin.  Tyylikäs tapa osoittaa kenen alueella ollaan. Ainakin verrattuna stadionin vessojen vastaavaan, jolle toki hyväksyntä sillekin. 


Ensimmäisellä jaksolla paikkamme olivat Ostkurven kentältä katsoen vasemmassa laidassa, muutaman kymmenen metrin päässä ytimestä. Liput olivat jälleen ennakkoon tilatut printtiliput, jotka kustansivat sangen sopusuhtaiset 11 euroa. Seuran hymnin tärähtäessä kaiuttimista, yleismaailmalliseen tapaan pääty täyttyi pään ylle nostetuista kaulahuiveista, Ultras-osaston heiluttaessa lippujaan. 29448 katsojaa tätä nykyä vetävällä stadionilla oli paikalla 12346 katsojaa. Ostkurve oli kyllä hyvin miehitetty, mutta muualla oli kyllä tilaa mistä valita. 

Vieraskannattajat vaativat banderollillaan
perjantain poistamistamista pelipäivistä.

 Pelin alettua kävi selväksi, että laulua tulee kuulumaan selvästi tiheämpään kun mihin Englannissa tottui, mutta mihinkään korvia huumaavaan pauhuun ei  Ostkurvekaan pystynyt. Osasyynä lienee kuitenkin sekin, että kolmessa edellisessä kotiottelussaan Bochum oli kohdannut (takautuvassa järjestyksessä) Dynamo Dresdenin, Union Berlinin ja Hansa Rostockin ja seuraavana viikkona edessä oli vierasottelu Eintracht Frankfurtin vieraana, joten kuvassa nähtävän määrän vieraskannattajia liikuttava Ingolstadt ei välttämättä saanut kiimaa viritettyä aivan huippulukemiin.  Toisaalta on myös todettava, että capot olisivat myös varmasti kyenneet lietsomaan joukkonsa parempaankin iskuun. Etenkin toinen capo, joka kipusi aidalle vasta toisella jaksolla, aiheutti hämmennystä niin asusteellaan - kalastajahattu päässä ja Genoan pelipaita päällä - kuin merkillisillä käsimerkeillään.

Vierasjoukkue juhlii ottelun ainoaa maalia, itäpäädyssä
mielet alkavat pahoittua

Kotijoukkue hallitsi ensimmäisellä jaksolla kenttätapahtumia, mutta ei saanut kuitenkaan kovin vaarallisia maalintekotilanteita aikaan. Etenkin japanilainen Takashi Inui piti vieraiden puolustusta kiireisenä. Myöhemmin tilastoja tutkiessa, ei tullut yllätyksenä, että Inui on tällä kaudella ollut joukkueensa tehokkain pelaaja (7 maalia, 3 syöttöä). Vieraat luottivat läpi ottelun lähinnä vastaiskuihin ja lopussa se tuottikin tulosta kun Ingolstadtin toppari riisti noin 30 metrin päässä omasta maalista pallon Bochum-hyökkääjältä, syötti sen keskiympärän lähistöllä odottaneelle, Wolfsburgista lainassa olevalle, brassikärki Caiubylle, joka karisti ensimmäisen puolustajan kimpustaan, väisti toisen taklauksen ja laukoi ennen kolmannen ehtimistä väliin pallon hyvin pelanneen Bochum-vahti Andreas Luthen jalkojen välistä maaliin. Tässä vaiheessa pelikellossa oli tässä vaiheessa jo 89. minuutti käynnissä, joten päädyn kiukkuisimmat yksilöt alkoivat varailla katsomon edessä olevalta aidalta hyviä paikkoja palautteen antamiselle pettymyksen tuottaneelle joukkueelleen.  Caiubyn osuma jäi voittomaaliksi ja vieraskannattajien juhlat varmaankin alkoivat tästä, mutta kotipäädyn tapahtumat veivät edelleen mielenkiinnon. Aidalla alkoi olla jo melko ruuhkaista ja käsimerkeistä päätellen ainakin Luthe kävi melko kiivastakin keskustelua. Eräänlaista jalkapallokulttuuria saatiin todistaa, kun koko Bochum-miehistö kerääntyi 16-alueelle päädyn eteen ottamaan vihellykset vastaan ennen palkintojenjakoa. Palkintojenjaon jälkeen osa joukkueesta, mm. jo mainitut  Luthe ja Inui tulivat vielä vastaanottamaan myös kiitokset hyväksyttävästä esiintymisestään.


Stadionilta poistuttiin fanituotekontin kautta, josta tarinankertojanne hankki kokoelmaansa huivin numero 31 ja sai kaupan päällisiksi vielä noin 60-sivuisen otteluohjelman. Kuusi kurssia lukion saksaa ei ihan kaiken tekstin avaamiseen riittänyt, mutta jo pelkkä sivumäärä osoittaa, että kotimaassa ollaan tälläkin saralla aavistusta oikeita maita perässä..


Edellä mainitun Chrisin mukaan Bochumin yöllä ei ole niin kamalasti annettavaa, joten ennen Dusseldorfiin paluuta vain piipahdettiin Haus frein -ravintolassa tuopilla, niin kuin teki todella moni muukin stadionilta poistuja. Päärautatieasemalle palasimme maanalaisella, Planetariumin pysäkki on lähimpänä stadionia, mutta kuten sanottu, HBF:ltä on stadionille ihan kävelymatka, joten julkisten käyttö ei varsinaisesti ole pakollista siirtymisissä. Düsseldorfiin päästyämme suunta otettiin nopean hotellivisiitin jälkeen Altstadtiin, Düsselin yön keskukseen, jossa on baaria tarjolla vieri vieressä. Kohtalaisen täynnä olivat jokainen. Istumapaikat löydettiin lopulta König City- baarin tiskiltä, jossa ainakin allekirjoittaneen keskittyminen 0,2 litran ja 2 euron König Pilsenereihin harhautui ajoittain, kohtalaisen avonaisella kaula-aukolla varustettuun paitaan pukeutuneen neitokaisen tiskatessa tuoppeja ansiokkaassa etunojassa. Ilta päättyi siinä kahden-kolmen välillä, seuraavana aamuna kun piti taas melko aikaisin olla luovuttamassa hotellihuonetta.

Borussia Mönchengladbach - TSG Hoffenheim, 24.3.2012, 15.30

Retken toisena otteluna oli siis vuorossa kolmelle seurueen jäsenelle Bundesliigadebyytti. Huoneen luovutus Dusseldorfissa oli perinteisesti kello kahdeltatoista, jonka jälkeen otettiin lähes heti juna kohti Mönchengladbachia, joka on siis viimeinen asema lännessä VRR-alueella, joten junalippuja ei tarvinnut ostaa tällekään matkalle. Aseman edustalla oli runsaasti punavalkoista väriyhdistelmää tunnustuvia natiiveja, valmiina siirtymään lentokentän lähistöllä sijaitsevalle Esprit Areenalle seuraamaan kotikaupunkinsa ylpeyden, Fortunan, kohtaamista Eintracht Braunschweigia vastaan, jossa aloituspotku potkaistiin jo kello 13. 

Tällä kertaa junassa oli hieman enemmän tilaa ja istumapaikkoja riitti meille asti. Tunnelma oli omassa seurueessamme kohdallaan, kun ennen lähtöä bongattiin T.H.:n kanssa kioski jossa myytiin isoissa pulloissa (0,75l; 2,75€) Desperadosia, johon tutustuimme kesällä 2010 Gentissä.  Reiseführer kapinoi kovasti kyseistä tuotetta vastaan, mutta P.V.:lle maistui tämäkin. 

Matsibusseja matkalla Borussia Parkille.

Mönchengladbach Hauptbahnhofilta on noin kuuden kilometrin matka Borussia-Parkille. Logistinen ongelma oli ratkaisu ilmaisilla bussikuljetuksilla. Onnekkaana sattumana omaan seisomalokeroomme osui kaksi nuorta Mönchengladbach-kannattajaa (toisella BMG-tatuointi pohkeessa), Bitburger-koria kantaen. Luonnollisesti ei vaadittu kovin pitkää neuvottelua, että tuo kori muuttui myös meidän yhteiseksi omaisuudeksi. Siinä sitten iskettiin juttua koko matka ja tarrojakin vaihdettiin.  Bussit eivät ajaneet ihan stadionin ovelle asti, mutta näkö- ja kävelyetäisyydelle kuitenkin. Poikien näkemyksen mukaan stadionilla olut niin kallista, että on järkevämpää vetää hirveät muusit ennen peliä ja tasoitella pelissä läheisestä kaupasta ostettujen mehujen avulla. Toki kaupasta tarttui mukaan sitten myös 12-pack pieniä Jägermeister-pulloja, jotka katosivat sitten porukalla ääntä kohti melkoisen vikkelästi..tuskin koskaan olen desiä jäykkää tuhonnut tuossa ajassa.. 

Aikaisempia kirjoituksiani lukeneita alkaa varmaankin jo vituttaa tämä toisto, mutta ennen stadionille menoa piti tietenkin saada huivi ostettua. Tällä kertaa kokoelmaan tarttui kuitenkin todellinen helmi, sillä huivin kääntöpuolen teksti kääntyy vapaasti (ja huonosti) suomennettuna kuta kuinkin muotoon "Niin kuin se on ollut isoisän ajoista, mustavalkoinen on ikuista"  joka aiheuttaa näin kolmannen polven, kummankin päälajin, TPS-kausikorttilaisessa erittäin positiivista värähtelyä. 

Jos olemattoman kiimainen vastus sai Bochumissa ihmiset jäämään pois stadionilta/tunnelman jäämään keskinkertaiseksi, niin ainakaan ensimmäisen osalta ei ollut täällä ongelmia. Kyläseura Hoffenheim melko suuruudenhulluine omistajineen ei nauti kovin suurta kannatusta, eikä sillä ole ymmärtääkseni ehtinyt muodostua juuri minkäänlaisia latauksia yhdenkään pääsarjaseuran kanssa, mutta tämän ei annettu 'Gladbachissa häiritä, vaan 54057 katsojaa sisäänsä mahduttavalla stadionilla oli vain 1261 paikkaa vapaana. 

Omat 23 euroa maksaneet lippumme olivat aivat viimeisiä, jotka Nordkurveen oli jäljellä. Bussissa tapaamamme jannut suorittivat kuitenkin nopean neuvottelut ultras-osaston kanssa ja suomalaisturistit pääsivät aika tarkalleen katsomon Ytimeen.   Seuran hymnin (linkki eri tilaisuudesta) rävähtäessä soimaan olin itse aika yllättynyt, sillä kauittimista rävähti soimaan merkittävästi rokimpaa materiaalia, kuin mihin esim. Ruotsissa ja Englannissa on tottunut. Tämä olisi saattanut jopa hieman häiritä Snart skiner Poseidonia maailman parhaana ja kauneimpana hymninä pitävää kertojaanne, ellei päädyn koreografia ja muu yleinen huikea meno olisi vienyt mielenkiintoa. 

Tietysti asiaan saattoi vaikuttaa se, että päädyn päärumpu paukkui noin kaksi metriä alapuolellamme, mutta nyt alkoi tunnelma olla sitä, mitä siltä haetaan, kun tämän tason matsiin ulkomaille reissaa. Myös capot hoitivat tällä kertaa päädyn aktivoinnin tyylikkäästi. Muutamat laulut olivat siinä määrin tarttuvia, että niitä huomaa hyräilevänsä edelleen noin puolitoista kuukautta tapahtuman jälkeen.  


Mainittakoon myös mielenkiintoinen keissi joka syntyi ottaessani valokuvia päädyssä. Nordkurven jonkinasteiseksi johtohahmoksi (edellä mainittujen jannujen kertoman mukaan) osoittautunut jannu tuli eteeni, otti sen kummempia kysymättä kameran taskusta ja alkoi selata otettuja kuvia. Siinä sitten käytiin pieni neuvottelu kuvien käyttötarkoituksesta ja lupasin sotata naamat nettiin päätyvistä kuvista, joten kävi siis juuri tuolle yhdelle linkin takana olevalle. Ymmärrettävää sinänsä.

Kotijoukkueen muutamista hyvistä paikoista huolimatta, maalinteossa ensimmäisellä puoliajalla onnistui vain upean kauden pelannut, tämän ottelun aikaan jo Borussia Dortmundin kanssa tulevista vuosista sopimuksen tehnyt BMG-tähti Marco Reus, joka 38. minuutilla sijoitti Patrick Herrmannin syötön Hoffenheim-maalin takanurkkaan, ohi Tom Starken,ja tuuletti viidettätoista kauden 18 osumastaan, samalla kun tarinankertojanne seurueineen sai niskaansa joitain litroja keskiolutta jotka eivät maalin juhlijoiden tuopeissa pysyneet. Kesä kuivaa. 

Tauolla ohjelmistossa oli 3,4 euron hintaisia Bitburgereita, jotka tarjottiin komeista tuopeista, joita koristi BorussiaParkin silhuetti. Olutkin oli hyvää. Tauolla tapahtui  yllättäen iloinen jälleennäkeminen, kun Liegestä oli lähtenyt henkilöautollinen väkeä otteluun, mukana mm. aiemmilta reissuilta tutut C.P. ja Q.G sekä tällä reissulla hienoksi mieheksi kostautunut F.C.  Näiden kanssa käytiin sitten pientä puintia ottelun jälkeisistä aktiviteeteistä, suunnitelmissa kun oli puolittaa Turusta liikkeelle  lähtenyt seurue, josta toinen puoli jatkaisi vielä yhden yön Düsseldorfissa, toisen puolikkaan siirtyessä Belgian puolelle juhlimaan synttärisankari Q.G:a.

Toisella jaksolla alkoi humalatila kohota sellaiselle tasolle, ettei pelitapahtumiin keskittyminen ollut enää ihan sataprosenttista, eikä kentällä kyllä mitään kovin mullistavia suorituksia tosin nähtykään ja pääty alkoi jo valmistautua voitonjuhliin. Liian aikaisin. 77. minuutilla Hoffenheimin 21-vuotiaan keskikenttäpelaajan Roberto Firminon vaarattoman näköinen vasemman jalan laukaus muutti suuntaa 'Gladbach-puolustajan jalasta ja yllätti maalivahti Marc-André ter Stegenin. Kaikkiaan 7 maalia kauden aikana iskenyt Firmino intoutui tuulettamaan maaliaan keltaisen kortin arvioisesti. Eikä Hoffenheim tähän vielä tyytynyt kotikannattajien iltaa pilatessaan. Vain muutamaa minuuttia myöhemmin Hoffenheim sai kulmapotkun, jonka bosnialainen Sejad Salihovic antoi etutolpalle, jossa saksalainen, mutta kroatialaissyntyinen Boris Vukčević puski sisään. Mönchengladbachilla oli vielä lopussa tilaisuus tasoittaa, mutta Sterke venyi hienoon torjuntaan ja Hoffenheim lähti kotimatkalle täysin pisteiden kanssa. Ottelun maaleista kaikki kolme viimeisteli siis itseään vielä aika nuorena pitävää tarinankertojaanne nuorempi kaveri.

Stadionilta lähdettiin samoilla busseilla joilla tultiinkin, tällä kertaa tosin jonot olivat luonnollisesti aivan toista luokkaa kuin menomatkalla. Arviolta puolentunnin odottelun jälkeen päästiin bussiin jonka päätepysäkkinä toimi jälleen päärautatieasema. Jos Birmingham(linkki oli tossa ylempänä jo) tarjosi maailman parhaat GinTonicit, oli myös Mönchengladbachilla sanansa sanottavana. Nopealla muistelolla olen kuudessa maassa ja 17 kaupungissa ahtanut kebabia naamariin, mutta se tavara, jota noin 15 neliön huoneessa jaettiin 3,5 euron korvausta vastaan, pakottaa kaikki maailman muut kebabit painamaan päänsä häpeästä. Ja aika moni ei-roskaruokakin saa tsempata tosissaan, jos haluaa tulla mainituksi samassa lauseessa. Kovimman kiihkon valtaan joutunut lähetti näitä puolessa tunnissa ääntä kohti kaksi. Tuplalihalla.

Mikäli Düsseldorfia mielii käyttää kulttuurimatkan tukikohtana ja pitää budjetin ihan pohjissa niin ottelut kannattaa valita Ruhrin alueelta, sillä junaliput VRR-alueen ulkopuolelle eivät olleet ihan edullisia. vajaan 90 kilometrin etapista Mönchengladbachista Liegeen sai pulittaa 48 euroa ja joitain senttejä päälle. Mutta eipä se sitten kehdannut minuuttiakaan myöhässä olla. 

Liege-Guileminsin asema.

Liegessä hotellimme(Hotel Husa De La Couronne) sijaitsi aivan Guileminsin modernin (ja natiivin keskuudessa varsin vihatun) rautatieaseman vieressä. Sattumalta myös seurueeseen vasta tässä vaiheessa liittyneet J.K ja L.H. olivat samassa hotellissa, niin logistiset ongelmat saatiin minimoitua.  Hotellissa oli tuskin saatu laukut laskettua lattialle, kun puhelin jo pirisi ja O.M. kyseli että joko ollaan valmiit siirtymään juhlistamaan Q.G:n synttäreitä. Vastaus oli luonnollisesti myönteinen ja hyvin pian olimmekin jo uskollisesti ympäri Belgiaa kyydinneen Volvon kyydissä matkalla C.P.:n veljensä kanssa hieman kaupungin ulkopuolella asuttamaan rivitaloasuntoon, jonka takapihalla oli jo grilli kuumana ja sisällä oluet kylminä. Televisiossa pyöri Belgian Cup-finaali, joka tosin tänä vuonna ei ollut niin kiinnostava tapahtuma, kahtena aiempana kesänähän TPS kohtasi Eurooppa Liigan karsinnoissa kyseisen ottelun häviäjän. Kun grilli kylmeni, oluet alkoivat käydä ja päivänsankarille tuliaisiksi tuotu yhden tähden Jallu oli poistunut ääntä kohti, tapahtui siirtyminen Liegen baarialueelle. Tunnustettakoon, että täällä tuli sitten oltua niin uskomattomassa jurrissa, että mestojen nimistä ja hintatasosta (todennäköisesti en kuitenkaan ensimmäistäkään tuoppia itse maksanut) ei ole havainnon palaa, eikä siitä mihin aikaan hotellille on palattu.

RW Walhain - RFC Liege 25.3., 15.00

Retken viimeisenä otteluna oli vuorossa Belgian neljännen sarjatason, Promotionin, D-lohkon kärkiottelu väliotsikossa mainittujen joukkueiden välillä. Belgiassa alasarjojen sarjajärjestelmä on onnellisesti sekaisin, joten tähän 30 ottelun sarjan 24. otteluun lähdettäessä kumpikin joukkue oli jo käytännössä varmistanut paikkansa nousukarsintoihin. Jos intoa riittää niin täältä voi opiskella kuinka tuo nousu käytännössä on mahdollista. 

Sunnuntaiaamuna oli Suomesta liikkeelle lähtenyt kuusihenkinen seurue ensimmäistä kertaa kokonaisuudessaan kasassa, kun Reiseführer ja P.V. saapuivat Düsseldorfista aamuseitsemältä lähteneellä junalla. Hatunnoston arvoinen suoritus, kun huomioi, että lauantai-iltana oli paitsi ravintolat auki, myös kevätpäivätasaus, joka nakersi muutenkin pienistä nukkumamahdollisuuksista vielä tunnin pois. Noin 1130 olimme jo hotellin viereisen baarin terassilla nauttimassa kahden euron Stella Artoiseja ja odottelemassa O.M:ia ja J.M:ia, jotka olivat lupautuneet kuljettamaan meidät noin 10 kilometrin päässä hotelliltamme sijaitsevaan bussin lähtöpaikkaan. Terassilta löytyi myös L.G., joka varmaankin puhumamme kielen perusteella tunnisti meidät "paljon puhutuiksi suomalaisiksi", esitteli itsensä J.M:n ystäväksi ja liittyi seuraan.


Noin 12.00 kaartoi tuttu Volvo terassin eteen, vanavedessään J.M.:n sitikka. Noin puolen tunnin ajomatkan ja onnekkaasti läpäistyn puhallusratsian jälkeen saavuimme Le Cercle -nimiseen baariin, jossa oli totuttuun tapaan tarjolla poskisuudelmia ja ilmaisia oluita tutuilta ja tuntemattomilta. Erityismaininnan ansaitsee Q.G:n isä, joka oli valinnut matsivaatteekseen Jarkko Hurmeen pelipaidan, jonka hän pyydisti viime heinäkuussa Westerlo - TPS -ottelussa. Kun bussin piti startata kohti Walhainia, saimme huomata, että Turku ei ole ainoa paikka,, jossa saa vielä vartti sovitun lähtöajan jälkeen soitella reissuun ilmoittautuneiden perään. Matkaan kuitenkin kuitenkin päästiin lähes täydellä bussilla. Bussissa tarjoilu pelasi, sillä 12 euron maksua vastaan sai paitsi kuljetuksen noin 80 kilometrin päässä sijainneelle pelipaikalle, pääsi sillä myös käsiksi Q.G:n matkaevääksi hankkimiin 15 Jupiler-koriin.

Matka Stade des Boscaillesiin kesti noin puolitoista tuntia, josta viimeinen puoli tuntia ajettiin joitain surullisia kinttupolkuja pitkin, stadion kun ei sijainnut ihan hirveän vilkkaalla palikalla, kuten viereinen, pääkatsomon takaa otettu valokuva osoittanee. Kun stadionille viimein päästiin oli ihmetys kohtalainen, kun kick-off lähestyi, mutta muutamat jampat availivat edelleen oluita bussin ulkopuolella. Kysymällä sitten selvisi, että kavereilla on stadionbännit vuoteen 2015, eli he jäävät ulkopuolelle odottelemaan ja nauttimaan kepua matsin ajaksi.

Liput tähän neljännen sarjatason otteluun maksoivat 7,5 euroa. Olutta sai perusbelgialaiseen tyyliin ostamalla ensin lipukkeen ja luovuttamalla sen hanankäsittelijälle. Kaksi desiä kylmää Stellaa maksoi yhtä monta euroa. Useamman tilaaminenkin kävi vaivatta, kun tarjolla oli pahviläpysköjä, joihin sopi neljä mukia. Itse stadion oli sangen tyypillinen belgialainen alasarjastadion (kolmen bongauksen otoksella). Pääkatsomo, jota Veikkausliigaseura ei joutuisi häpeämään, toisella pitkällä sivulla pienempi katettu katsomo ja toisessa päädyssä klubitalo/aitio.

Itse ottelu alkoi riemukkaasti, kun jo ottelun toisella minuutilla valkoisissa paidoissa pelanneen vierasjoukkueen Grégory Scattonen laukaus noin 20 metristä leijaili yli Walhainin maalin oikeaan ylänurkkaan kutosen viivalle jähmettyneen maalivahdin noin 400 vieraskannattajan riemuksi. Olut läikkyi ja jotkut vaisuhkot pommitkin paukkuivat. Kauden kahdeksas kaikkiaan 11 maalista keskikenttämiehelle. Kotijoukkue tuli tasoihin vajaan puolen tunnin pelin jälkeen, kun Monsieur Dethier, jonka etunimeä on nopealla googletuksella löytänyt, ampui ehkä aavistuksen heppoisesti tuomitun rangaistuspotkun ohi väärin aavistaneen RFCL-vahti Nicolas Piren. Rangaistuspotkua vaadittiin myös viisi minuuttia myöhemmin kentän toisessa päässä, kun RFCL:n ainut ulkomaalaisvahvistus, Keski-Afrikan tasavaltalainen Evans Kondogbia kaadettiin puolittaisessa läpiajossa, mutta vierasjoukkueen pelaajien ja kannattajien protestoinnit eivät auttaneet.

Tunnelma oli läpi ottelun vieraskannattajien keskuudessa erittäin hyvä, mutta kovin organisoitua kannatus ei ollut kun minkäänlaista capoa tai johtohahmoa katsomossa ei ollut vaan lauluja aloitettiin milloin mistäkin, mutta aina koko seisomakatsomossa ollut edustus niihin yhtyi. Mukana reissussa oli siis RFCL-kannattajia vauvasta vaariin ja hulista tuulariin. Esimerkiksi oma vierustoverini bussimatkalla kävi varmasti jo seitsemättä kymppiä ja hänellä olisi varmasti ollut kerrottavana tarinaa seuran suuruuden päivistä, jolloin sinipunaraitaa kantoivat mm. Viktor Ikpeba ja edelleen Liegessä asuva Sunday Oliseh, jos vain hän olisi puhunut sanankin englantia, tai minä ranskaa Mercitä enemmän. Todennäköisesti kuuluisin RFCL- aiheinen tapahtuma ajoittui kuitenkin kesään 1990, jolloin Jean-Marc Bosmanin siirto ranskalaiseen USL Dunkerqueen mullisti jalkapallon siirtomarkkinat. 


Toisen jakson alussa Kondogbia aiheutti jälleen päänvaivaa kotijoukkueen puolustukselle ja jälleen vaadittiin rangaistuspotkua maalivahti Monsieur Couchien pysäytettyä hänen etenemisensä varsin kovin ottein, mutta tuomio oli kyllä oikea, sillä maalintekopaikka olisi ollut kokoon kuivunut ilman kontaktiakin. Noin vartti (Youtube väittää '74, RFCL:n raportti '77) ennen loppua Kondogbian yritykset palkittiin ja upea vapaapotku
RWW-maalin vasempaan nurkkaan ja käynnisti ilonpidon vieraskatsomossa, jossa syttyi sininen savukin, joka lopulta päätyi kentälle asti keskeyttäen ottelun muutamaksi minuutiksi.Näiden aikana katsomossa alkoi kiiriä huhu, että viereisessä katsomossa olisi paikalla jonkin Charleroin joukkueen kannattajia, joka aiheutti sitten liikehdintää niin vieraskatsomossa, kuin parkkipaikallakin.

RFCL:llä oli vielä lisäajalla erinomainen paikka iskeä 1-3-maali, mutta Couchie torjui hyvin Aurélio Marinaccin eivätkä valkopaidat saaneet lupaavasta jatkotilanteesta enää laukausta aikaiseksi. Lisäajan toisella minuutilla Couchien todella pitkä avaus putosi vieraiden kuudentoista rajalle jossa alkoi hirveä flipperi, joka lopulta päättyi siihen, että Monsieur Weynant laukoi komean laukauksen oikean tolpan kautta Piren vartioimaan maaliin ja näin ottelu päättyi 2-2 tasapeliin ja RFCL:n keskustelupalstalla alkoi savujen puolustajien syyttely tasapelin aiheuttamisesta.

Paluumatka sujui ilman erityisiä tapahtumia ja päättyi Le Cerclen eteen, jossa tuhottiin vielä muutama olut, ennen siirtymistä keskemmälle kaupunkia. Tässä vaiheessa myös todettiin, että useimmilla alkaa olli noin 30 tuntia edellisestä kiinteästä ruuasta. Tilannetta mentiin korjaamaan kroatialaiseen ravintolaan, jossa irtosi niin hampparia kuin ihan kunnon pihviäkin erittäin sopuisaan hintaan. Oluena ravintola tarjosi omaa tuontioluttaan Karlovackoa, 1,5€/pullo ja hyvinhän sekin maistui. Loppuilta meni sitten lähinnä baarista toiseen hyppiessä ja hiljalleen harvenevaa isäntäjoukkiota hyvästellen. Jotain pientä sightseeingiäkin siihen mahtui, nimittäin kolmas visiittini Liegeen paljasti, että 925 kilometriä pitkä Meuse-joki virtaa kaupungin läpi. Kaiken kaikkiaan viimeinen ilta oli melko rauhallinen ja päättyi noin kahden aikoihin hotellimme edessä käytyyn puintiin vastavierailusta lokakuussa.

Suomeen paluu sujui jouhevasti sekä junien kulkiessa aikataulussa ja visiitti Sky City-hotelliin vältettiin tällä kertaa. Reissu oli kaiken kaikkeaan huikeutta alusta loppuun ja tätä on saatava lisää.

Prost,
E.T.