Nõmme Kalju - Paide Linnameeskond, 7.8.2016, 19.00

Baltian maita olen vähän koittanut säästellä futismatkailun saralla siltä varalta, että joskus joutuu sellaisiin kiusallisiin olosuhteisiin, että kesäloma pakotetaan pitämään kesä-elokuussa. Nyt sitten kuitenkin, kun sattui olemaan pyytämättä ja yllättäen neljä vapaapäivää ja hiukan löysää lompakossakin, niin minkäs sitä vietilleen mahtaa.

Alkuperäissuunnitelma tosin olikin Tukholman-retki, mutta tässä taloudessa molempien Tukholma-sympatiat keräävän Hammarbyn ottelun yhteyteen ei oikein mitään helppoa ja hauskaa yhdistettävissä, joten katseet käännettiin itämeren toiselle rannalle. Samalla lähdin ensimmäistä kertaa sen jälkeen, kun vanhempien mukana matkustaminen loppui pakettimatkalle. Tarkkaa hintaa en muista, mutta Turku-Helsinki-Turku-bussit, Helsinki-Tallinna-Helsinki-laivat ja yksi yö Radisson Blu Sky Hotelissa kahdelle irtosi selvästi alle kahden sadan. Samalla tuli lyötyä kerrosennätykset uusiksi yöpymällä 19. kerroksessa.

Tallinnaan suuntautuvat laivanmatkan ehdottomasti paras puoli mielestäni on, ettei se kestä kovin kauan. En ole mikään Tukholman-lauttojenkaan suurkuluttaja, mutta jotenkin näissä Tallinnan-laivoissa on selvästi kiusaannuttavampi tunnelma. Positiivisena yllätyksenä mainittakoon, että lautan (Viking XPRS) baarista sai Saku Manchesteria, joka on isojen virolaispanimojen tuotoksista ehdoton suosikkini. Sitä särppiessä meni muutama tunti verrattain kivuttomasti, vaikka ympärillä välillä uskomattomia asioita tapahtuikin. Muun muassa tietokilpailukysymys, jossa arvuuteltiin onko öylätti a) ehtoollisleipä b) en muista tätä vaihtoehtoa, vai c) Irwin Goodman. Muutenkin mainitun tietokilpailun kysymyksistä, kisaajakunnan huomioon ottaen, hämmentävä määrä liittyi kirkollisiin asioihin. 4/10 jollen väärin muista.

Viron futikseen olen suhtautunut vähän ristiriitaisesti. Katsomotoiminnan suhteen Meistriliigalla ei pääsääntöisesti ole tarjota parempaa kuin Ykkösellä, mutta eurokentillä virolaisjoukkueet tekevät toisinaan koviakin urotekoja. Tämäkin retki oli mahdollinen vain siksi, että otsikossa mainittu ottelu siirtyi kotijoukkueen torstaisen europelin vuoksi perjantailta sunnuntaille. Nõmme Kalju eteni Eurooppa Liigan kolmelle karsintakierrokselle kaatamalla Israelin suurseuran, eurocupeissa lohkovaiheeseen neljästi edenneen Maccabi Haifan. Kolmannella kierroksella viime vuonna Turkin Süper Ligissa viidenneksi sijoittunut Osmanlispor oli kuitenkin parempi yhteismaalein 0-3 (0-1, 0-2). Nõmme Kalju muistetaan myös koko lailla ylitsepääsemättömänä haasteena suomalaisjoukkueille europeleissä. Kauden 2011-12 Eurooppa Liigassa kaatui Honka yhteismaalein 0-2 ja kaksi vuotta myöhemmin Mestareiden Liigan karsinnoissa HJK:n tie nousi pystyyn tuloksin 2-1, 0-0. Viimeksi kuin itse näin Nõmme Kaljun pelaavan, joukkue kärsi tammikuussa 2008 Kupittaa 1:llä 8-0 -tappion Tepsille.

Tuon kohtaamisen jälkeen tosin joukkueiden voima suhteet ovat aavistuksen heilahtaneet.  TPS on pudonnut melko kauas Suomen kansalliselta huipulta ja Nõmme Kalju puolestaan on noussut sinne Virossa. Tätä kirjoitettaessa Kalju on neljältä Meistriliigassa, pisteen kolmantena olevaa Floraa perässä, kaksi ottelua vähemmän pelanneena. On siis hyvinkin mahdollista, että seura ottaa vuosikymmenen (ja samalla koko historiansa) viidennen mitalin tällä kaudella. Viime vuonna seuran palkintokaappiin päätyi myös ensimmäinen Cup-voitto.

Vaikka Nõmme Kaljun logossa, joko on värejä (Vihreä -> musta -> pinkki) lukuunottamatta säilynyt muuttumattona läpi aikojen, mainitaan edelleen vuosi luku 1923 (ja miksi ei mainittaisi?), ei seuralla ole ollut toimintaa jalkapallon saralla tuota koko aikaa. Toisen maailmansodan alkaminen vei mielenkiinnon jalkapallosta ja sitä jatkettiin vasta vuonna 1997. Uusi tuleminen aloitettiin Viron neljäksi korkeimmalta sarjatasolta, jossa vierähti 8 kautta, mutta seuraavat kolme kautta poikivat kaksi sarjanousua ja kuten edeltä on luettavissa, pääsarjapaikka on nykyisellään koko lailla vakiintunut.

Komeaniminen vierasjoukkue sen sijaan on sen sijaan uudempi tuttavuus Viron jalkapallokentillä.
Paide LM perustettiin vuonna 1990. Nousu kohti kansallista kärkeä oli melko rakettimainen, kun se viime vuosikymmenen puolivälissä saatiin liikkeelle ja kaudet 2005-2008 päättyivät joka kerta nousujuhliin. Sen jälkeen sitten tuli joko seinä vastaan tai muuten maha täyteen - Meistriliigassa, peliasunsa vuoksi lempinimen Viron Barcelona saanut, Paide on parhaimmillaan sijoittunut viideksi, vuonna 2013. Tällä kaudella ennätyksiä ei ilman ihmetekoja tulla uusiksi laittamaan, sillä  tätä kirjoitettaessa kautta on Paiden osalta jäljellä 10 kierrosta, ja joukkue on 22 pistettä (kaksi ottelua vähemmän pelannutta) Kaljua perässä.

Kaljun kotikenttänä on, lukuunottamatta kolmen kauden evakkoa Kadrioru Staadionilla, toiminut seuran perustamisesta lähtien Hiiu Staadion, Hiiun kaupunginosassa, noin 9 kilometriä keskustasta lounaaseen. Sikäli jos se Viru Keskuksen ja Kaubamajan ympäristö on kaupungin keskustaa, niin kuin olen ymmärtänyt. Koska jalkapallon suosio Virossa on sitä mitä se on, ei mistään keskustan ja stadionin välisestä sukkulabussista ollut juuri syytä haaveilla. Julkisilla stadion on kuitenkin saavutettavissa muutamallakin eri variaatiolla. Oma valintamme oli bussi 23 Kaubamajalta, poisjäänti noin puolen tunnin kuluttua Nõmme Turg- pysäkillä, noin puolentoista kilometrin päässä stadionilta. Muutaman satametriä takaisin päin kävelemällä päätyy Pärnu Maanteelle. siitä kun kääntyy ensimmäisen tilaisuuden tullen oikealle (Kuru), tulee vastaan katu nimeltä Harku, ja sitä kun seuraa vasemmalle niin pitkälle kuin katua riittää, tulee stadion näkyviin. Mitään prematchpubia ei  tämän reitin varrelta löydy, mutta eipä meillä sellaiselle olisi ollut aikaakaan. Emme me alusta paljoa myöhästyneet, mutta kick-off jäi kuitenkin näkemättä.  Muuten reitti oli kyllä viihtyisä, rauhallisen omakotitaloalueen läpi.

Vanhan sanonnan mukaan yksi kuva kertoo enemmän kuin
53 sanaa.

Lipunmyynnissä vastassa oli korkeintaan neljätoistavuotias tyttö ja kalju, harvahampainen järjestyksenvalvoja. Ilmoitin neidolle, selkeimmällä englannillani mihin pystyin, että kaksi lippua, kiitos ja olen melko varma, että sain myös hennolla äänellä "Five euro"-vastauksen, joka olisi sopinut yksiin jostain ennakkoon lukemani tiedon kanssa, joka väitti lippujen maksavan 2,5 euroa kappale. Liput saatiin ja mikäli jonossa olisi ollut muitakin, he olisivat saaneet lyhyen uudelleentulkinnan Kummelin "tonnin (kahenkympin) seteli" -sketsistä, sillä vaihtorahoja ei kuulunut.  Ujosti sitten koitin kysellä, että minkäshintaisia nämä liput olivatkaan, mutta kun vastaukseksi irtosi vain kiusaantunutta hymyilyä. niin ajattelin sitten että annetaan olla. Jos jossain pitää tulla kusetetuksi, niin mieluiten sitten tällaisissa oloissa, kun rahat menevät hyvään tarkoitukseen (jos seuran kassaan päätyvät), eikä kymppi pääsarjafutiksesta nyt mikään mahdoton investointi ole. Lisäksi vielä myöhempi tarkastelu osoitti, että kyllä lipuissa hinnan kohdalla luki 10,00€. Eli kai se ihan oikein meni.

Itse stadion oli varsin symppaattinen. Alkuperäistä pientä, kentän etelälaidalla sijaitsevaa  500-paikkaista puukatsomoa laajennettu korkeammalla, Tapiola-henkisellä rakennustelinehärpäkkeellä, joka tosin vaikutti sangen suositulta paikalta seurata peliä, avautuihan sieltä täysin erilainen näkymä kentälle, kuin  kolmerivisestä pääkatsomosta. Muut sivut kentästä olivat paljaat, lukuunottamatta itäpäädyssä ollutta lasten leikkipaikkaa. Heti sisäänpääsyn jälkeen vastassa oli pieni kioski, jossa oli tarjolla vettä ja limpparia pullosta, olutta (A le Coq, 3€/4dl) hanasta, makkaroita ja ruisleipätikkuja grillistä. Nämä leipätikut tuntuivat olevan virolaisille samanlaista huumetta kuin siemenet espanjalaisille. Vähintään neljä viidestä kioskin asiakkaasta poistui kipollinen näitä mukaan. Tilastoissa huomioitu pelkkään olueen tyytynyt tarinankertojanne.




Puukatsomon lännen puoleisessa päädyssä oli kotijoukkueen kannattajakatsomo, hiukan epäselväksi on jäänyt onko Roosad Pantrid, Vaaleanpunaiset pantterit, vain seuran lempinimi vaiko myös kannattajaryhmän nimi. Ainakin viereisen kuvan banderolli näyttää olevan ihan kiinteä osa stadionin rakenteita. Pitivät päälukuunsa (10-20) ihan mukavaa mölyä, lähinnä seuran tai pelaajien nimiä huutaen. Rumpukin pärisi silloin tällöin, ei läheskään niin ärsyttävästi kuin tuon kokoisilla ryhmillä herkästi käy.

Itse ottelussa nähtiin varsin paljon Suomen kentiltä tuttuja nimiä. Sergei Terehhovin (Haka 2002-2004, Honka 2006) manageroiman kotijoukkueen maalia vartioi kaudet 2009-2011 FF Jarossa pelannut Vitali Teles, kärjessä 79 minuuttia peliaikaa kellotti interistä (2008-2009) ja KuPSista (2012-2014) tuttu Ats Purje. Tauolla sisään tuli kauden 2008 MYPAn paras maalintekijä Tarmo Neemelo ja kymmenen minuuttia myöhemmin, kentälle saatiin tässä ottelussa Nõmme-dedyyttinsä tehnyt Sander Puri (KuPS 2012). Samalla Sander pelasi kuuden vuoden tauon jälkeen samassa joukkueessa kaksosveljensä Einon (4 A-maaottelua) kanssa. Tai itseasiassa äiti Puri rutisti samalla kertaa ulos vielä tytönkin. Kadrin saavutuksista (ranta)lentopalloilijana saatte kuitenkin lukea jostain muualta. Valitettavasti vieraiden riveissä jonkinlaisessa pelaajavalmentajan roolissa toimiva Urmas Rooba (TPS 2007-2008, FF Jaro 2009) ei ollut tänään merkittynä päävalmentajana toimivan Meelis-veljensä (50 A-maaottelua) nimeämään kokoonpanoon.

Ottelu itsessään ei ollut erityisen mieleenpainuva. Melko suoraviivaista peliä, jossa ei juuri mitään keskialueen syöttökombinaatioita nähty, vaan pallo pyrittiin pelaamaan laitureille ja sen jälkeen toivottiin, että keskitys tuottaa tulosta. Vaihtoehtoinen hyökkäysvariaatio oli yrittää läpisyöttöä hyökkääjälle. Etenkin jälkimmäinen näistä oli täysin järjetöntä. Vierasjoukkueen yritykset pysähtyivät italialaistoppari Maximiliano Uggéen kerta toisensa jälkeen ja Ats Purjeen viimeistelujen paskuus oli suorastaan häkellyttävää. Ottelun kuvaan sopikin siis erinomaisesti, että kumpikin maali syntyi kulmapotkusta, topparin puskemana.

Tasoitusmaalin syntyessä kävi vielä ilmi, että suoraan takanamme istunut vieraskannattaja (jolla oli myös jonkinlainen torvi mukana) ei ollut suinkaan yksin, vaikka ääneenkannattamisen osalta hän vastuun yksinään kantoikin. Kyllähän katsomon puolella joitain Paiden verryttelytakkeja ja muita tuotteita näkyi, mutta silti se, että tasoitusmaalia nousi juhlimaan viitisenkymmentä ihmistä, tuli koko lailla yllätyksenä.

Kokonaisuutena aika tällainen "tulipahan tehtyä"-kategoriaan menevä reissu. Ottelu ei ollut olettavasti tunnelmaltaan, fasiliteeteiltään eikä tasoltaan lähelläkään parasta mitä Meistriliiga voi tarjota. Tallinnan tarjoamasta uutuudenviehätyksestä tuli terävin kärki taitettua jo viettämällä joulu kaupungissa (ensimmäinen jalkapalloton ulkomaanmatka ilman jalkapalloa kesän 2006 jälkeen). Mutta kaipa tuonnekin saattaa uudestaan tulla lähdettyä.

Euro 2016, 15.-19.6.2016

Elettiin viime vuoden heinäkuun viimeistä viikkoa. Työnantajani kuuluu vähemmistöön, eli korvaus menetetystä vapaa-ajasta ei tule 15., vaan 25. päivä. Siispä muutenkin jo varsin autiolta pankkitililtä 23. päivä yllättäen kadonneet 65 euroa aiheuttivat hienoisen tuohtumuksen. Noin muutaman sekunnin tutkimus asiaan liittyen muutti tuohtumuksen kuitenkin riemastukseksi, kun huomasi, että tämän mainitun summan oli veloittanut UEFA. Hiukan jo unohtunut, alkujaankin "ei seiso kuitenkaan"- asenteella tehty hakemus lipuista kesän 2016 Ranskan EM-kisoihin olikin sitten poikinut yhden osuman, 16. kesäkuuta Lensissä pelattavaan B1-B3 -otteluun. Seuraavalla viikolla sitten naulattiinkin jo paitsi lennot (Turku-Tukholma-Turku, 190€/hlö) ja majoitukset (Hotel Retro Brysselissä, 4 yötä/2hh, 280€), myös epävirallisia teitä (futisforum2) liput 15. päivä pelattavaan B2-B4-otteluun.


Talven mittaan hankittiin vielä junaliput ottelupaikkakunnille, ja kaikki alkoi olla lohkoarvontaa vaille maalissa.  Toki matsilippujen suhteen vielä nälkä kasvoi syödessä, ja neuvottelut myös lipuista 16.6. Pariisissa pelattavaan Saksa-Puola- otteluun olivat jo käytännössä maalissa, mutta kariutuivat kuitenkin, kun siirtyminen Pariisista Brysseliin ei olisi enää ottelun jälkeen julkisilla onnistunut, eikä yöpyminen Pariisissa ollut vaihtoehto, yhden matkustajan lentoaikataulun vuoksi.

                          Venäjä - Slovakia, 15.6.2016, 15.00

14.6.2016. Elämäni toinen palkallinen kesälomapäivä (virallisen kesälomasesongin aikana, onhan noita muuten tullut rahapulassa silloin tällöin käytettyä), telkkarissa pyörivä Itävallan ja Unkarin välinen matsi ei saa ansaitsemaansa huomiota, kun ajatukset ovat jo koko lailla huomisessa. Reissun ympärillä on ollut varsin tummia pilviä, tai no, ei tummia, mutta sellaista tasaista harmautta, jotka antoivat syyn pelätä, että jossain vaiheessa saattaa tulla vettä niskaan. Ensimmäisen huolenaiheen tuotti sekä Belgian, että Ranskan rautatietyöläisten lakko, joka olisi hyvinkin saattanut aiheuttaa murheita keskiviikko-torstaille suunnitellun Brysseli-Lille-Brysseli-Tournai-Lille-Lens-Arras-Lille-Brysseli- sinkoilun mittaan. Seuraavaksi sitten SAS:n ruotsalaislentäjät ilmoittivat, että olisi korkea aika saada työehtosopimukseen muutoksia, ja vahvistivat vaatimustaan lakolla, jonka myötä  menolento oli uhattuna. Sitten vielä päälle Uefan hölinät Englannin ja Venäjän mahdollisesta sulkemisesta kisoista, jos kannattajien mellakointihaluja ei saada tyrehtymään.

Kaikki näytti kuitenkin asettuvan. Rautatielakot eivät liveseurannan perusteella olleet sotkemassa kuvioita ja SAS:n lakkokin päättyi passelisti 11 tuntia ennen takeoffia Turusta. Paitsi, että lakon päättyminen ei kuitenkaan estänyt SASia ilmoittamasta 9 tuntia ennen koneen lähtöä Turusta, että Tukholmaan asti pääsette, mutta lento Arlandasta Brysseliin ei ole lähdössä. Tästä syntyi keskikokoinen paniikki, sillä kick-offiin Lillessä oli aikaa melko tarkkaan 18 tuntia, kun luin Turussa tuon ilmoituksen. Siitä alkoi melko maaninen uusien lentojen etsintä. SAS pelasi itsensä pois markkinoilta lakon kanssa. AirBaltic on lentoajoillaan haistattanut vitut Suomesta Belgiaan haluaville (Sekä Turun että Helsingin koneet laskeutuvat Riikaan samaan aikaan kuin Brysselin kone nousee), joten boksin ulkopuoliselle ajattelulle oli kysyntää.

Kolme tuntia lennon peruneesta tekstiviestistä, istuimme linja-autossa kohti Helsinkiä, josta lensimme Amsterdamiin, välilaskulla Riikassa. Amsterdamissa saimme laukut aika tarkkaan 5 tuntia ennen kick-offia. Siitä puolijuoksua ostamaan junalippuja. Tiskille päästessämme virkailija ilmoitti, että 14.50 Lilleen saapuva juna lähtee 7 minuutin päästä. Tämä ei kuitenkaan millään lailla lisännyt virkailijan ripeyttä. Liput ojentaessaan hän ilmoitti, että "nyt on kaksi minuuttia lähtöön, kannattaa kiirehtiä". Näin toimittiin ja kyytiin päästiin. Junassa 3,5 euroa maksanut Heineken maistui äärettömän hyvältä ja ansaitulta. Junamatkan ensimmäinen vaihto Antwerpenissä sujui mallikkaasti, retken ensimmäinen kiinteä ravinto poimittiin mukaan Panos-leipäkioskista ja huuhdottiin alas retken ensimmäisillä Jupilereilla. 

Värintunnustusautomaatti Lille Europe-
asemalla.

Sitten mentiin taas. Toisen junanvaihdon Kortrijkissa piti olla koko lailla vaivaton. Poistu junasta ja hyppää seuraavaan samalle raiteelle saapuvaan muutaman minuutin kuluttua. Niin helppo, ettei tullut edes mieleen tarkistaa aseman näytöistä, mahtaako esimerkiksi Lilleen matkaavan junan lähtölaituri olla muuttunut. Olihan se, ja seuraava juna Lilleen lähtisi Kortrijkista vasta tunnin kuluttua, eli 20 minuuttia kick-offin jälkeen. Aseman neuvonnassa kerrottiin, että "you might make it with a taxi". Tätä lähdettiin seuraavaksi koittamaan. Kyyditsemisvastuun ottanut rouva tiesi kertoa, että moottoritiellä on sattunut iso onnettomuus, joten joutuisimme ajamaan melkoisen siivun noin 30 kilometrin matkasta "salakuljettajareittejä". Rouvan kaasujalka ei ollut keveimmästä päästä, Lillen kaupunkialueellakin mittari näytti paikoin 95 kilometriä tunnissa, joten junan missaaminen ei maksanut kovinkaan montaa minuuttia (euroja tosin meni 60). Se nyt sitten oli vain perussettiä tämän päivän muiden sattumusten joukossa, että taksi jätti asemalla suurin piirtein niin kauas tavarasäilytyksestä, kuin aseman puitteissa oli mahdollista. Sen sijaan hieman odottamatonta oli se, että vaikka aseman tavarasäilytyksen ovessa olikin ilmoitus siitä, että tilat ovat täynnä, niin asia onnistuttiin selvittämään puhumalla. Yksi noin vartin (ja 20 euron) taksimatka lisää ja olisimme saapuneet stadionille. Taksilla ei tosin päässyt ihan stadionin porttien välittömään läheisyyteen, joten taas oli edessä noin vajaan kymmenen minuutin taival ilman että saataisiin peli näkyviin.  


Illan tapahtumapaikka valmistui kesällä 2012, ja palveli aluksi vajaan vuoden nimellä Grand Stade Lille Métropole. 21. heinäkuuta 2013 stadion nimettiin uudelleen, kaksi viikkoa aiemmin kuolleen sosialistipoliitikko Pierre Mauroyn mukaan. Mauroy toimi pitkän uransa aikana mm. kolme vuotta Ranskan pääministerinä ja 28 vuotta Lillen pormestarina. Stadion sijaitsee melko kaukana Lillen ytimestä tai tarkemmin sanottuna, ei Lillessä ollenkaan, vaan naapurikunta Villeneuve-d'Ascq:ssa, n. 65 000 asukkaan ja viiden korkeakoulun opiskelijakaupungissa. Matkaa stadionille on Lillen keskustasta noin 6 kilometriä. Suljettavansa kattonsa, ja muutamien muiden arkkitehtuuristen vippaskonstien ansiosta stadion on kelvollinen isännöimään muitakin urheilutapahtumia kuin jalkapalloa. Viime vuonna stadionilla pelattiin koripallon EM-kisaotteluita ja ensi vuoden kisakalenterissa on käsipallon MM-kilpailut. Sisälajeja pelatessa stadionin kapasiteetti laskee hiukan yli 50.000:sta 27 000:een.

Stadionin ympärillä ei juurikaan näkynyt matsipäivän tunnelmaa, ellei noin puolen kilometrin poliisiautorivistöä huomioinut. Melko suurelta osin tämän voinee selittää sillä, että saapuessamme oli ottelua pelattu jo lähes puoli tuntia. Paljon puhutut kaikkien aikojen turvatoimet olivat varsin maltilliset. Nuuskapurkkiakaan ei tutkittu sen tarkemmin, riitti kun nyökkäili myöntävästi "is this chocolate?" -kysymykselle. Ruumiintarkastus oli paketissa kun otti hatun pois päästään. Sen verran tämä kahden maan ja viiden kaupungin sakkokierros kuitenkin maksoi ajallisesti, että Slovakian tähtipelaajien Marek Hamsikin (syöttäjä) ja Vladimir Weissin juonima avausmaali jäi näkemättä, mutta slovakialaispäädyn juhlat kyllä saimme kuulla. Sen sijaan olimme jo paraatipaikoilla näkemässä, kun kaksikko vaihtoi rooleja, ja Hamsik laukoi Weissin lyhyen kulman jälkeen tolpan kautta ottelun voittomaalin ohi Igor Akinfeevin.

Slovakiapääty juhlii voittomaalia,
neutraalit antavat ansaitut suosionosoitukset.

"Mustasta pörssistä" hankkimamme 1. kategorian liput oikeuttivat siis varsin hyviin paikkoihin pitkän sivun alakerrasta. Mitenkään kannattajatoiminnan ytimessä paikat eivät olleet. Edessä istui brittikaksikko, josta vanhempi antoi äänekkäästi paksulla aksentilla ohjeita molemmille joukkueille. Slovakian Robert Makin oltua paitsiossa noin kahdeksatta kertaa ensimmäisellä puoliajalla, hän vaati tälle toiselle puoliajalle sähkökaulapantaa. Nuorempi näytti puolestaan häiritsevästi Daniel Radcliffeltä. Brittikaksikon vieressä istui kolme suomalaista, vieressämme venäläispariskunta, takana slovakkiperhe. Näköetäisyydellä oli Sveitsin paitoihin pukeutunut kaksikko.  

Istuimme selvästi lähempänä Slovakian kannattajapäätyä ja paikoillemme välittynyt edes jollain tasolla organisoitu kannatus oli pääasiassa slovakkien vastuulla. Näilläkin tosin koko päädyn, ja pitkän sivun slovakialaisten voimalla lähti vain "Slovensko! Slovensko!" -huuto ja chantti, jonka sanoja en tiedä, mutta melkoisella varmuudella siinä esitettiin jonkinlainen hyppäämättömien ihmisten slovakialaisuuden kyseenalaistava mielipide. 

Turnauksen ainut omalle kohdalle osunut
pyrotekninen toimenpide.

Venäläiskannattajat eivät määrässä juurikaan joutuneet kalpenemaan vastustajansa edessä, mutta volyymeissä kylläkin. Oikeastaan vasta Denis Glushakovin 80. minuutilla viimeistelemä 1-2- kavennus sai jonkinlaista elämää venäläisten päädyssä. Joku oli vieläpä onnistunut saamaan soihdunkin stadionille. Tai no, itsehän olisin voinut tuoda stadionille käytännössä mitä vain, mitä en olisi piilottanut hatun alle, mutta uskoisin, että venäläisten reippailut Marseillessa Englanti-ottelun yhteydessä saattoivat kiristää turvatoimia päädyn porteilla muutamalla pykälällä. Kaveri koko lailla varmasti kyllä oli koko matsin odottanut soihtu kädessä, sellaisella nopeudella väline saatiin palamaan maalin jälkeen. Maalista alkaen venäläiset sitten pitivätkin hyvää möykkää ottelun loppuun saakka, mutta eivät kuitenkin saaneet kannustukselleen vastinetta, vaikka ottelu olikin viimeisen vajaan vartin ihan täysin Venäjän hallintaa. 

Ottelun päätyttyä venäläiset ja slovakit poistuivat stadionilta yhtenä sopuisana sinipunavalkoisena massana, joka tukki, huolimatta tämän stadionin osalta kisojen pienimmästä yleisömäärästä (38989), stadionin ulkopuoliset myyntipisteet varsin tehokkaasti ja ostivat myös koko lailla kaiken kiinnostavan siitä yhdestä konttikioskista, joka stadionin läheisyydestä löytyi. Liikutuspäissäni päädyin kuitenkin t-paidan ostamaan. (Yli)lyöntejä ei näkynyt. Saattoi olla kyse sitten siitä, että venäläiset säästelivät voimiaan kaupungin keskustan tapahtumia varten, jossa sitten venäläisten ja (walesiläisissä vahvistuneiden) englantilaisten toinen erä sulki yhden kadun joksikin aikaa.

Paluu keskustaan tapahtui ensin maksuttomalla sukkulabussilla, joka ajoi lähimmälle metroasemalle. Täällä olikin sitten tarjolla sitä, mitä ranskalaiselta asiainhoitamiselta jostain syystä odotinkin. Lippuautomaatteja oli kolme. Kaksi toimi kolikoilla, yhteen kävi kortti. Kortin huoliva laite oli rikki. Asemalla oli kolme työntekijää tarkkailemassa lipunmyynnin sujuvuutta. Yksi ei liikkunut koko oman, väkimäärään suhteutettuna varsin maltillisen odotuksemme aikana mihinkään, mutta välillä huomautti kahdelle muulle, että taas pitäisi käydä kertomassa jollekin, että se kortin huoliva laite on rikki. Kertaakaan kukaan kolmesta ei nähnyt aiheelliseksi käydä neuvossa lipunoston yrittäjiä, vaikka automaatilta apua anovia katseita heidän suuntaansa heiteltiinkin. Tarkkaa hintaa lipulle en muista, mutta melkoisella varmuudella kolme lippua irtosi alle 8 eurolla. 

TJEU.

[yleinen turistihölinä]Keskustaan päästyämme alkoi oluthampaan kolotus yltyä sietämättömäksi, ja lievitystä oli saatava vauhdikkaasti. Montaa metriä ei tarvinnut Lille Flandresin asemalta kävellä, ennen kuin näkyviin tuli noin puolen metrin korkuiset siniset kirjaimet "LE PALAIS DE LA BIERE". Kuulosti tarpeisiin vastaavalta kohteelta. Jo ovella vastassa oli vittupäisen oloinen henkilö kysymässä että "syöttekö vai juotteko", vastasin sitten että ainakin juodaan, mutta toisaalta voitaisiin ruokalistaakin vilkaista. Jannu heltyi, ja ohjasi meidät pöytään. Palasi kymmenisen minuuttia myöhemmin kysymään että mitäs joisitte. Tilaus kuului, "Three large beers, as local as you can make it". Kului uusi kymmenen minuuttia ja mies palasi kolmen Carlsbergilla täytetyn muovituopin ja laskun kanssa. Laskussa luki loppusummana 21,30. Ei otettu toisia, vaan poistuimme uskotellen itsellemme, että tilauksen pilkun jälkeinen osa jäi kuulematta.

Lähistöltä löytyi muitakin lupaavan näköisiä kuppiloita, mutta niiden asiakaskapasiteetit olivat täytettynä jo huomenna naapurikylä Lensissä pelattavan Englanti-Wales- ottelun johdosta pohjois-Ranskaan saapuneiden pallokorvien toimesta. Ensimmäistä kertaa retken aikana onnetar hymyili jossain määrin. Jonkin matkaa turhan täysiä pubeja tai kiinni olevia ravintoloita katseltuamme ilmoitin "katotaan tää katu vielä", jonka päästä löytyi "Grill St. Anne", jossa oli tarjolla liikuttavan periranskalaista ruokaa ja mikä tärkeintä ranskalaista olutta. En tarkkaa hintatasoa muista, mutta en usko valehtelevani, kun sanon että kolme pääruokaa, 6-8 olutta, pari pulloa vettä, kahvit ja konjakit irtosi alle satasella. Osa edullisuudesta saattoi toki selittyä sillä, että ruokailun mittaan yksi tarjoilija kaatoi punaviinilasin yhden matkustajan valkoiselle takille, mutta ihan sopuhintaista joka tapauksessa. Jälkeenpäin tarkastettuna ravintola on TripAdvisorissa sijalla kuusi Lillen ravintolalistauksessa.

Brysseliin saapuminen tapahtui noin 16 tuntia myöhemmin kuin oli suunniteltu, mutta viimeisen junaetapin osalta kuitenkin onnistunut, päivän tapahtumien valossa ei jaksanut edes valittaa siitä, että Lontoosta Brysseliin ajava juna jää Midi-asemalla  jälleen lähes mahdollisimman kauas taksitolpalta.

Hotel Retro oli hinta-laatu-suhteelta odotuksia vastaava, suihkusta tuli vettä, jonka lämpötilan sai itse päättää ja sängyssä oli lakanat. Siirtyminen keskustaan oli helppoa, sillä Botanique- metroasemalle, oli noin 200 metriä. Ja kuten aseman nimestä voi päätellä,  niin kasvitieteellinen puutarha oli myös hotellin välittömässä läheisyydessä. Kuten myös olutta, limpparia, mitäpientäsittentarvitsetkaan- myyviä kioskeja, pieniä pubeja ja kebab- yms. etnisiä ravintoloita.  Kävelyetäisyydellä on myös sarjakuvamuseo, joka ainakin Tintti-symppaajalle oli kymmenen euron sisäänpääsymaksun arvoinen. [/yleinen turistihölinä]

Englanti - Wales, 16.6.2016,15.00

Perinteinen stadionin julkisivukuva unohtui, tästä kuitenkin tarkkasilmäisimmät
voivat jo erottaa katsomorakenteita.

Tämä kuva on tosin Kortrijkin asemalta, mutta
vastaavia oli Tournaissakin.

Retken toiseen aamuun herättiin ehkä hieman toiveita lyhyempien yöunien jälkeen, mutta iskukunnossa yhtä kaikki. Tai no, unet oli ihan järkevän mittaiset, mutta eivät ne eilisen rasituksia täysin kuitanneet. Rautatieasemalle menimme, lipussa lukeneiden ohjeiden mukaisesti puolisen tuntia ennen junan lähtöä. Turva- ja passintarkastusjonot oli kuitenkin saatu melko maltillisiksi, sillä kumpaakaan tarkistusta ei uhkauksista huolimatta järjestetty. Syntynyt vapaa-aika hyödynnettiin oluen hankintaan, sillä ensimmäisellä vaihtoasemalla Tournaissa oltaisiin jo niin lähellä Ranskan rajaa, että alkoholin myyntiä ei enää luvassa olisi.

Jo Brysselin asemalla kävi selväksi, että tässä junassa ei paljoa ranskaa tulisi kuulemaan, siinä määrin laiturilla näkyi (vihreä)punavalkoiseen pukeutunutta väkeä, pääasiassa kertaamassa sotakokemuksiaan Nizzassa. Osa viime viikkoisia, osa vuoden 1998 vastaavia. Sama kehitys jatkui junanvaihdon yhteydessä Tournaissa ja eskaloitui lopullisesti Lillessä, jossa puolenpäivän aikaan kohti Lensiä lähtevään junaan oli useamman sadan metrin jono. Tässä vaiheessa pyydän anteeksi pahoja sanojani ja ajatuksiani ranskalaisesta asiainhoitamisesta. Ansiokas idea lähettää Lille-Lens välille kaksi junaa per lähtö tällaisena päivänä, kun liikennettä on hieman totuttua enemmän. Turvatarkastusjonokin eteni jouhevasti, kun ainoa mielenkiinto kohdistui ainakin omalla kohdalla siihen, onko kantamassani muovikassissa alkoholia. 

Muiden raporteista on saanut lukea ja kuulla, että Pariisissa jengiä muutenkin niimmaansaatanasti, ettei kaupunki nielaisee muutaman satatuhatta kisaturistia ilman merkittävää muutosta katukuvaan. Lensin tapauksessa tilanne oli koko lailla päinvastoin. Pelkästään stadionilla peliä seuranneet 34033 ihmistä kohottivat kaupungin väkilukua lähes 95 prosenttia. Ja läheskään jokainen kaupunkiin saapunut pallokorva ei ottelua stadionilla seurannut. Varsin monessa junissa/kaupungilla kuullussa keskustelussa mainittiin "couldn't get a ticket, gotta go to fanzone".  Ajatus prematch-tuopeista viihtyisällä terassilla auringonpaisteesta ja brittiläisestä banterista nauttien osoittautui hellyyttävän naiiviksi. Itse asiassa pelkkä tuoppi oli pieni voimainkoetus. Lopulta Coffeeshop Company -nimisen paikan jono näytti suotuisimmalta, mutta henkilökunta oli sitten varmasti Euroopan huonointa. Yksi vastaanotti tilaukset, toimitti ne toiselle, joka operoi yksin kahta oluthanaa - vuorotellen tosin, ei saanut kahta valumaan kerralla. Kolmas hoiti samaa virkaa kuin eilen lilleläisellä metroasemalla, huomasi, että homma ei oikein toimi, mutta ei tehnyt asian hyväksi mitään. 

Lens kaupunkina ei ole mikään poikkeuksellinen elämys. Ihan sympaattinen pikkukaupunki, mukavalla arkkitehtuurilla ja muutamalla hienolla kirkolla, mutta se, kuinka moneen Ranskan noin kahdestasadasta 30000-60000 asukkaan kaupungista tuo kuvaus ei osu, onkin sitten eri asia. Vuonna 2012 kaupunkiin avattiin Louvre-Lens, osana yritystä purkaa Ranskan kulttuuritarjonnan Pariisi-keskeisyyttä. Näytillä on siis Pariisin kaimamuseosta vuokrattuja näyttelyesineitä. Tämä otti nopeasti paikkansa kaupungin suosituimpana nähtävyytenä. Temppu ei sinänsä ollut mikään uroteko, kun lähin kirittäjä taitaa olla kaupungin laitamia 'koristavat' hiiliteollisuuden mukanaan tuomat jätevuoret. 

Mainitun hiiliteollisuuden parissa, tarkemmin kaupungin kaivosyhtiön pitkäaikaisena johtana, uransa loi Felix Bollaert, jonka intohimona hiilen pöllyttämisen lisäksi oli kaupungin urheiluseurojen ja niiden olosuhteiden kehittäminen. Kovin pitkään joulukuussa 1936 kuollut Bollaert ei ehtinyt heinäkuussa 1933 avatusta, työttömien kaivosmiesten rakentamasta, stadionista nauttia, mutta kantaapahan se yhä edelleen hänen nimeään. Lienee tyytyväinen, jos asiasta tietää. Vuodesta 2012 hän on tosin jakanut kunnian samana vuonna kuolleen sosialistipoliitikko Andre Delelisin kanssa. Delelisin poliittinen ura on monilla tavoin samoin yhtenevä eilisen stadionin nimikkopoliitikon Pierre Mauroy kanssa. Myös Delelis toimi nimeänsä stadionin kotikaupungin pormestarina, varsin kunnioitettavat 32 vuotta. Delelis toimi myös Mauroyn hallituksen kauppaministerinä.  

Siirtyminen Lensin asemalta Stade Bollaert-Delelisille ei ollut tänä päivänä mikään merkittävä haaste, sen kun seurasi massaa. Kelikin oli suosiollinen, joten mitään syytä etsiä vaihtoehtoehtoja noin 1,5 kilometrin kävelylle ei ollut. Eksymisen  vaara ilman väkimassojakin on varsin pieni, sillä Place Jean Jaurésilta, jolla nuo ainoat ottelua edeltäneet tuopit joimme, saa jo näköyhteyden stadioniin. Stadionia kohti kulkevan Boulevard Emile Baslyn varrelta löytyy myös RC Lensin kannattajamyymälä.

Tauolla otettu panorama.

Stadion itsessään miellytti silmää persoonallisella ulkomuodollaan. Niin kuin toisaalta nykyään tekevät kaikki, jotka eivät edusta tätä nykyajan soikiomallia. Stadion koostuu neljästä erillisestä katsomosta, joista jokainen on nimetty jonkin RC Lensin merkkihenkilön mukaan. Jälleen kyseessä on tällainen stadion, jonka katsojakapasiteetistä on olemassa yhtä monta mielipidettä kuin kirjoitustakin. vaihdellen välillä 35000-42000. Tähän otteluun olisi tosin ollut halukkaita tulijoita varmaan sen verran, että Stade de Francekin olisi myyty hyvällä prosentilla täyteen. Retkueemme kolmas lenkki etsi tähän otteluun lippuja melko tiheällä täikammalla ja "paras" hinta, joka etsinnöissä tuli vastaan oli 60 000 puntaa. 

Turvatarkastusjonot vetivät hyvin ja merkittävin kiinnostuksen kohde oli jälleen taskujen sijasta hatun alunen. Stadionin sisällä sitten olikin jo eri tilanne ja vaikka oikeaa olutta (muuta kuin 0,0% Carlsbergia) ei ollut tarjolla, niin kioskeille saatiin nopeasti aikaan kunnon jonohorror, joka vielä lopulta päättyi farssiin, kun kolmen euron kolapulloa ei kaadettukaan vastaavaan ottelukohtaisesti kustomoituun mukiin kuin Lillessä. 

Ensinäkymä nurmelle. Riviin viisi ei näköyhteyttä
syntynyt ennen taukoa.

Omat (istuma)paikkamme oli, Tribune Delacourtissa, Élie Delacourtin, edesmenneen RC Lensin kannattajayhdistyksen presidentin mukaan ennen edellisiä Ranskassa pelattuja EM-kisoja  nimetyn itäisen päätykatsomon viidennellä rivillä. Saman tien katsomoon päästyämme kävi selväksi, että katsomossa ei tulla istumaan, eikä riville viisi ole tähän aikaan (viitisen minuuttia ennen kick-offia) saapuvalla mitään asiaa. Jos tässä vaiheessa ei enää muista, mitä ensimmäisessä kappaleessa luki, niin tähän matsiin liput oli onnistuttu hankimaan virallisia reittejä, eli koko lailla neutraaliin katsomonosaan, joka tosin tässä tapauksessa oli muuttunut enemmänkin Ruotsista tutuksi "Aktiv sittplatsiksi" jossa englantilaisilla oli miesylivoima noin 80-20% -suhteella. Näiden välillä käytiin jonkin verran hyväntuulista kilpalaulantaa. Englantilaisten provosointiyritykset "sheepshagger"-huudoilla kuitattiin walesilaisten toimesta "you eat 'em, we shag 'em" -huudoin. 

Vieressämme seissyt äärimmäisen rääväsuinen englantilaispariskunta tarjosi viihdettä läpi ottelun olemalla tyytymätön kaikkeen Kolmen Leijonan suoritttamiseen maaleja lukuun ottamatta. Ja oikeastaan myös Walesin, ilman maalitarkennusta. Pariskunnan mies oli siinä määrin kookas, etten kehdannut ihan niin vapautuneesti nauraa kuin olisi tehnyt mieli Joe Hartin tehdessä kiintiöimaisunsa kauhoessaan Gareth Balen ("Oh fuck how I wish I could get 5 minutes with that twat") sinänsä toki erinomaisen vapaapotkun maaliin.  Toisaalta lisäajalla Englanti, tarkemmin Daniel Sturridge viimein toimi miehen ohjeiden ("get the fucking ball into the fucking box, you fucking cunt") mukaisesti ja vähän myöhemmin ampui ottelun 2-1-voittomaalin, jota seuranneelle riemulle niin Englannin pelaajien kuin kannattajienkin keskuudessa ei vapautuneisuudessa vedä vertoja tässä blogissa käsitellyistä maaleista kuin korkeintaan Kennedy Bakircioglün 2-0-maali Hammarbyn kahden vuoden takaisessa nousuottelussa. Rääväsuun naisenkin ilme muuttui ensimmäistä kertaa koko ottelun aikana. 

Saman katsomon toisessa päässä oli Walesin virallinen "kannattajakatsomo", jonka möykkä ei kuitenkaan omille paikoillemme kantanut missään vaiheessa kovin voimakkaana, tähän toki lienee enemmän selityksenä äänen fysikaaliset ominaisuuden kuin walesilaisten velttoilu katsomossa. Sama päti toki myös Tribune Tranninissa, RC Lensissa maalivahtina 18 ja urheilutoimenjohtajana tms. viisi vuotta palvelleen Henri Tranninin mukaan nimetyssä länsipäädyssä möykänneisiin englantilaisiin lähes koko ottelun ajan, vaikka onkin todettava, että silloin kun joku hittibiisi (God save the Queen, Please don't take me home tai "Engerland, Engerland") sai kunnolla tuulta purjeisiin, niin olihan se vaikuttavaa. 

Myös poispäin Lensistä junaliikenne toimi varsin jouhevasti ja hyvin organisoidusti. Sitä, että ihmiset jättivät huomioimatta varsin selkeät opasteet, jotka osoittivat minne päin on kuljettava, jos aikoo jatkaa Pariisiin ja minne päin jos Lilleen, ei voi laittaa rautatieläisten piikkiin. Sitä en tiedä oliko kyseessä oma kämmi vai mitä tapahtui, mutta vaihto Arrasissa venyi jostain syystä lähes puolituntiseksi. Iloinen yllätys oli se, että Lille-Brysseli-välille kymmenen junaan ostetut liput sai vaihdettua seitsemän junaan kelpaaviksi ilman erillistä lisämaksua tai merkittävää hässäkkää. 

The Tringlers, Live @ Les Archiducs.

Retken kaksi viimeistä päivää olivat sitten ihan puhtaita turistipäiviä, joiden toiminta tosin kiinnostavan TV-tarjonnan ja (rankka)sateisen sään myötä painottui tuopin ympärille. Brysselin turistille tarjoamista mahdollisuuksista löytyy varmaankin jo ihan riittävästi minua parempien kirjoittajien tekstejä, ehkä jopa ihan kirjoja, joten en niitä nyt tässä rupea käymään läpi, kun en itse niitä lähtenyt katsomaan, ja et sinäkään niistä tänne tullut lukemaan. Nostan kuitenkin itselleni kuvitteellista hattua siitä, ettei homma mennyt ihan vain keskustassa pyörimiseksi, vaan metrosta tuli noustua kartan niin luoteis- (Heysel/Atomium) kuin kaakkoiskulmassakin (kaverien kaverien bändin ulkoilmakonsertti keskellä vähän fiinimpää asuinaluetta). Näistä jälkimmäisessä olimme muuten ainoat turistit, ja olisi jäänyt melkoisella varmuudella väliin ilman paikallisia tuttavia. Tutustukaa reissullanne uusiin ihmisiin ja päätykää yllättäviin mestoihin viihtymään. 

Jos koko arvokisadebyyttiretken summaa, niin sen jälkeeun otteluliput kaivettiin ensi kertaa esiin, kaikki meni mallikkaasti. Riittävän ajoissa ja riittävän syrjään ostetut lennot ja majoitukset sai ilman arvokisalisää, kuitenkin helposti iskuetäisyydeltä. Itse otteluissa tunnelma ei koonnut niihin korkeuksiin, joita parhaimmillaan on saanut seurajoukkueiden otteluissa todistaa, mutta sen sijaan yleinen tunnelma ottelukaupungeissa, oli omien vaatimattomien, hitaasti mutta varmasti karttuvien jalkapallokokemusten joukossa ainutkertaista. Kai tätä voisi kahden vuoden päästä harkita uudestaan. 

München 21.-25.8.2015

Matkaseuran kanssa oli päätetty lopettaa syksyn reissun kohteen arpominen ja viimeinkin käyttää helppo kortti ja suunnata Gdanskiin. Hotellien katsastamisen aikana matkaseuralainen kuitenkin sekoitti vielä kerran pakkaa kysymällä "mut entä se Saksa?"
Ajattelin katkaista spekulaation lyhyeen osoittamalla, että pelkät lennot maksaisivat saman verran kuin koko paketti Gdanskiin. Ja kyllähän se spekulointi loppuikin. 174 euroa maksaneet Turku-Riika-München -meno-paluut varattiin heti, kun olin saanut työnantajalleni kerrottua etten ole otsikossa mainittuna ajankohtana käytettävissä.

Kuten aika tarkkaan päivälleen vuotta ennen tätä reissua varattu Alicantekin, on München sellainen kohde, jonne uskaltaa futisreissulle lähteä ennen otteluohjelmien lukkoon lyömistä, alueella kun on varsin kelvollinen määrä toimintaa, jonkinlaisena rajana pitämälläni "Turku-Helsinki"-etäisyydellä. Kaudella 2015-2016 Saksan Bundesliigassa on kolme joukkuetta, kakkosbundesissa samaten kolme. Drittestä tosin kumpikin joukkue putosi Regionalligaan. Jos uskaltaa rajan ylittää, niin Itävallankin kaksi korkeinta sarjatasoa tuovat viisi mahdollisuutta lisää.

SpVgg Unterhaching - FC Augsburg II, 21.8.2015, 19.00

Kovin kauas asemakaupungin ytimestä ei tarvinnut lähteä.

Matkan ensimmäisenä päivänä oli tarjolla kaksi ottelua joista valita. Väliotsikossa mainittu Regionalliga-matsi tai vaihtoehtoisesti 2. Bundesia Fürthissä, jossa Greuther isännöi FSV Frankfurtia. Vaakakupissa olivat siis pelin taso ja siirtymisen vaivattomuus, joista tässä tapauksessa jälkimmäinen voitti.

23 000 asukkaan Unterhaching sijaitsee aivan Münchenin kupeessa, itse asiassa "Hachingin" kotistadion Alpenbauer Sportpark sijaitsee, linnuntietä kulkien, lähempänä Münchenin keskustaa (Marienplatz) kuin Allianz Arena. Kumpikaan ei kuitenkaan ole lähelläkään, joten suosittelisin julkisia. Sportparkin läheisyyteen pääsee parhaiten lähijuna S3:lla. Se, jääkö pois Fasanenparkin vai Unterhachingin asemalla on makuasia, etäisyys stadionille on molemmilta noin puolitoista kilometriä. Itse päädyimme Unterhachingin asemaan, josta tie stadionille kulki varsin tylsää reittiä, rata oikealla, uudehkot asuintalot vasemmalla.

Spvgg Unterhachingin 90-vuotiseen historiaan ei juurikaan glooriaa mahdu. Seuran huippuvuodet olivat vuosituhannen vaihteen kaksi Bundesliga-kautta. Viime vuodet ovat olleet Hachingin kannattajille melko raskaita, sillä joukkue on sijoittunut sarjassaan (3. Liga) parempaan puolikkaaseen kerran tällä vuosikymmenellä ja edellinen kausi, jolloin joukkue on yltänyt yli 1,5pistettä/peli -tahtiin on 2008-2009.  Seuran historia on kyllä menestyksen puutteesta huolimatta mielenkiintoinen, sisältäen muun muassa vuonna 1933 tapahtuneen lakkauttamisen, koska natsipuolue piti seuraa poliittisesti epäluotettavana ja toisen maailmansodan jälkeen tapahtuneen uuden alun alimmasta amatöörisarjasta. Unterhachingiltakin löytyy kuitenkin myös menestynyt lajijaosto. Vuonna 1975 seura otti toiseksi lajikseen kelkkailun. Tai en tiedä onko itse Unterhaching menestynyt, tai edes kisataanko lajissa seurajoukkuetasolla, mutta Unterhachingia edustava Christoph Langen on kaksinkertainen olympiavoittaja ja seitsemänkertainen maailmanmestari.

Kausi 2014-2015 päättyi Unterhachingin osalta putoamiseen Drittestä Regionalligaan, mutta voittaminen on edelleen vaikeaa Hachingille. Tähän seitsemännen kierroksen otteluun lähdettäessä seura oli koonnut kuudesta ottelusta viisi pistettä ja kolmen ottelun tappioputkikin on jo ehditty kokea. Joukkue suoritti kuitenkin kaksi viikkoa ennen reissua Jättiläisenkaadon voittamalla Bundesliigan täksi kaudeksi nousseen Ingolstadt 04:n 6500 katsojan edessä. Regionalligan kolme ensimmäistä kotiottelua ovat houkutelleet Sportparkiin 1100-2000 katsojaa ja toiveissa oli, että tämä vaikuttaisi positiivisesti yleisömäärään.

Illan vierasjoukkueeseen en tässä nyt jaksa sen syvemmin pureutua. Kyseessä nyt on kuitenkin saman nimisen Bundesliga-joukkueen kakkosjoukkue, jonka kotikaupunki sijaitsee noin 70 kilometriä Münchenistä luoteeseen. Toimivat kutakuinkin U23-joukkueena. Vaikea on kausi ollut heilläkin, ensimmäistä kuudesta ottelusta on koossa kaksi pistettä.

Stadionille saapuessa toiveet aiempia kotiotteluita suuremmasta yleisömäärästä pysyivät vielä elossa, kun lippuja joutui jonottamaan pienen tovin. Vahvalla, noin 10 vuotta aivojen perukoilla lojuneella lukiosaksalla, jota vahvistin katsomokartasta Westtribünen A-C- sektioita tökkimällä, saimme käteemme viisitoista euroa maksaneet liput E-katsomoon. Westtribünen takana oli pieni, suppeasti varustettu (mm. kaulahuivit ja lippalakit olivat loppuneet, päädyin jostain syystä ostamaan 12 eurolla pipon) fanikauppa sekä perisaksalaista matsievästä myyneet kojut, joissa myyjien keski-ikä ei paljoa yli kuudentoista kohonnut. 

Osttribüne - ei käytössä tässä ottelussa.

Pohjoispääty, ei käytössä sekään.
Gästeblock kärpäslätkän alla.

Unterhaching Sportpark, joka vuodesta 2013 on kulkenut nimellä Alpenbauer Sportpark, valmistui vuonna 1992 11000-paikkaisena. Laajentaminen tuli kuitenkin ajankohtaiseksi jo samalla vuosikymmenellä, kun Hachingin jokseenkin odottamaton nousu Bundesliigaan toi uusia vaatimuksia turvallisuuden ja kapasiteetin muodossa ja stadion muokattiin nykyiseen hieman yli 15000 katsojaa vetävään muotoonsa. Vaikka Sportpark on toiminut Bundesliigastadionina vain kaksi vuotta, oli se silti vähällä todistaa mestaruusjuhlia kaudella 2000. Leverkusenille olisi riittänyt vierastasapeli keskikastin Unterhachingia vastaan seuran ensimmäisen mestaruuden varmistamiseen, mutta Haching katkaisi 'Kusenin 14 ottelun tappiottoman putken 2-0-voitolla (voittomaalin teki muuten Michael Ballack, omaan maaliin) ja mestaruutta juhlittiinkin 12 kilometriä pohjoisempana, Münchenin Olympiastadionilla ja juhlija oli hieman rutinoituneempi, tuolloin 16. Saksan mestaruutensa voittanut Bayern München.

Tunnelma itse ottelussa oli suomalaisinta mitä ulkomailla olen todistanut. Jatkuvasta kotijoukkueen kannutuksesta vastasi noin 15-päinen joukko FANSZENE HACHING -banderollin takana stadionin pohjoispäädyssä. Kannatus oli melko perinteistä Schiesst ein Toreineen ja Road to Amarilloineen. Vaikka kannatus päälukuun nähden oli kelvollista ja erinomaisen jatkuvaa, en voi väittää ettenkö olisi ollut pettynyt tunnelmaan. Muuten kotiyleisö, jota muuten ilmoitettiin olevan paikalla 1000, eli kauden heikon määrä, ei juuri intoutunut omiaan kannustamaan, muutoin kuin taputtamalla kulmapotkujen ja muiden erikoistilanteiden aikana. Maaleja toki juhlivat hieman innokkaammin, eivätkä tuntuneet järkyttyvän, vaikka maalien jälkeen ämyreistä lähtikin soimaan Aviciita. 

 Pienenä yllätyksenä tuli se, että FC Augsburgin kakkosjoukkuekin oli saanut mukaansa muutaman kymmentä kannattajaa. Näitä tosin tuntui enemmän kiinnostavan neljän desin ja kolmen euron Hellesit. Toisella puoliajalla tosin intoutuivat muutaman kerran laulamaan (We are Augsburg, the Mighty Augsburg - we never win away Tune: In the Jungle) ja päihittivät tuolloin kotijoukkueen volyymeissä merkittävästi. Yhteen näistä tuli törmättyä stadionin saniteettitiloissa ja matkamme stadionbongaustarkoituksen selvittyä, hän kyseli huomisen ohjelmaa ja ilmoitti että jos haluamme jotain parempaa, niin Preußen Augsburgin bussissa huomiseen Eintracht Frankfurt- vierasreissuun on vielä tilaa.  Vaikka ajatus Lukas Hradeckyn debyytistä Commerzbank-Arenalla aiheuttikin positiivista värähtelyä, niin matkan muut speksit, lähtö 9.30 Augsburgista (noin kolme varttia junalla Münchenistä) ja paluu Augsburgiin puolilta öin, sotivat jossain määrin alla olleita noin kolmen tunnin yöunia ja sunnuntain verrattain  aikaista herätystä vastaan. 

Itse ottelun taso oli yllättävänkin hyvä, kun huomioidaan, että kyseessä oli neljännen sarjatason ottelu kahden kautensa varsin yskien aloittaneen joukkueen välillä. Uskoisin, että ainakin Unterhaching säilyisi Veikkausliigassa. Taukotilanteeksi kotijoukkue sai iskettyä ensin vieraiden maalivahdin suoraan "no-to-do's" -kirjasta opitun vastaan tulon ja heti perään onnekkaan kimmokkeen myötä 2-0. Toisella jaksolla olisi ollut paikat helposti johdon tuplaamiseenkin, edes kelvollisella viimeistelyllä.

[yleinen turistihölinä]Paluu Müncheniin viivästyi hieman yhden harhaankääntymisen myötä, mutta vielä ehti Hofbräuhausiin, aivan Marienplatzin kupeeseen, toteamaan paikan melkoiseksi turistiluolaksi, vaikkakin ihan viihdyttäväksi sellaiseksi. HB oluena nyt on melko perinteistä sakulageria, eli ilomielin sitä litran tuopin huitaisi, aikuisen miehen onnelliseksi tekevää possukimpaletta (Laajempi ruokalista poistuu käytöstä 22.00 - mutta lihansyöjä löytää ilonaiheita supistetultakin) alas huuhtoessaan. Mutta jos minulta kysytään, niin viihtyisämmän oluttuvan löytää mm. jäämällä ratikasta tai metrosta Stiglmaierplatzilla, Löwenbräukeller on silloin vaikea olla huomaamatta. [/yleinen turistihölinä]

1860 München II - Viktoria Aschaffenburg, 22.8.2015, 14.00

Näin ei pitänyt tapahtua. Aiemmilla retkillä olen kakkosjoukkueiden otteluita pyrkinyt välttämään, mutta tälle viikonlopulle oli jotenkin saatu arvottua kaikki etäisesti kiinnostavat ottelut joko perjantaille tai sunnuntaille. Lähin Bundesliga-ottelu ooisi vaatinut lähes neljän tunnin junamatkan ja silläkin olisi tavottanut sarjan vähiten kiinnostavan joukkueen, Hoffenheimin.

Kun matkaseura vielä, jollei nyt sentään tyrmännyt, niin ainakin vastusti pontevasti, ajatusta siirtymisestä Itävaltaan jo lauantaina, oli vaihtoehtoina matsiton päivä tai väliotsikon Regionalliga-ottelu. Tässä tapauksessa kyseessä toki oli mielenkiintoinen kakkosjoukkue mielenkiintoisella stadionilla, joten vahingot jäivät aika pieniksi.

Kuvaa suurentamalla saattaa tarkka-
silmäinen erottaa ottelun lopputuloksen.

1860 Münchenin kakkosjoukkueesta mielenkiintoisen toki tekee lähinnä stadion. Vuonna 1911 rakennettu Städtisches Stadion an der Grünwalder Straße, jolle on - luojan kiitos - huomattava määrä lyhyempiäkin kutsumanimiä, joista tässä yhteydessä tulen käyttämään Grünwalder Stadionia, sijaitsee Münchenin jalkapalloilun historiallisessa keskuksessa. Vaikka Bayern München muutti Grünwalder Stadionilta jo vuonna 1972 Olympiastadionille, sijaitsee seuran harjoituskeskus edelleen alle puolentoista kilometrin päässä Grünwalderilta. Reilun kilometrin päässä stadionilta Münchenin suuri rakkauskin harjoittelee ja tämän harjoituskeskuksen yhteydessä sijaitsee myös Löwenin suurin fanimyymälä. Allianz Arenaltakin luonnollisesti kioski löytyy ja aivan edellä mainitun Hofbräuhausin vierestä vielä toinen, selvästi Grünwalder Straßen kauppaa pienempi myymälä. Kaupungin kakkosseura 1860 jätti myös Grünwalder vuonna 1972 siirtyäkseen Olympiastadionille, mutta päätyivätkin lopulta sahaamaan näiden kahden kahden stadionin välillä. Viimeisin kausi, jonka  Sechzger pelasi Grünwalderilla oli 1995, vaikka vielä sen jälkeenkin joukkue palasi kaudella 2005-2006, kun Allianz Arenaa valmisteltiin MM-kisakuosiin. Tätä nykyä Grünwalder Stadionia käyttävät 1860:n ja Bayernin kakkosjoukkueet sekä Frauenbundesligan voittoa puolustava Bayernin naisten joukkue. Muutama vuosi takaperin 1860 joutui myymään (50%) osuutensa Allianz Arenasta Bayernille talousongelmiensa helpottamiseksi. Tämä sitten taas on saanut 1860:n kannattajineen pohtimaan muutoksia stadiontilanteeseensa ja paluu Giesingiin on aiheuttanut romantikkojen keskuudessa värähtelyä.

Luultavasti kuuluisin Grünwalder Stadionilla pelattu ottelu on Monty Pythonin filosofien jalkapallo-ottelu Saksan ja Kreikan välillä, vaikka sketsissä annetaankin ymmärtää, että ottelu olisi pelattu Olympiastadionilla.

1860 Münchenin mittavaan historiaan en tässä kirjoituksessa sen suuremmin paneudu, palataan siihen, jos joskus Leijonien edustusjoukkueen otteluun osuisin. Kaupungin kakkosjoukkueen kakkosjoukkue saanut tässä tapauksessa riittää.

Vierasjoukkue saapuu stadionille.
Noin puolitoista tuntia kick-offiin.

Iltapäivän vierasjoukkue taas tulee kaupungista, joka ei ole kotoisin oikeastaan mistään. Kuuluvat toki maantieteellisesti Baijeriin, mutta alue ei kuitenkaan ole ns. perinteistä Baijeria ja Baijerin osavaltion isot kaupungit, kuten München, Augsburg ja Regensburg sijaitsevatkin yli 200 kilometrin päässä Aschaffenburgista. Sen sijaan Hessenin osavaltion suurimpiin kuuluvat kaupungit kuten Frankfurt, Wiesbaden ja Darmstadt ovat alle 70 kilometrin päässä. Tästä syystä Viktoria onkin pelannut ison osan 114-vuotisesta historiastaan (1945-2012) Hessen alueen sarjoissa. Vuonna 2012 seuran jäsenistö äänesti kuitenkin siirtymisestä takaisin Baijerin alueen sarjoihin. Seuran ja kaupungin ylivoimaisesti kuuluisin kasvatti on Felix Magath. Tuoreempi, mutta vähemmän tunnettu suuruus on Kroatian maajoukkueessakin kahdeksan kertaa esiintynyt Ivo Ilicevic (Hamburger SV).  Muutaman henkilöautollisen hiljaa ja istuen peliä seuranneita kannattajia hekin kuitenkin olivat saaneet liikkeelle.

Itäinen päätykatsomo. Suljettu tänään. 

Stadionille saapuminen on melko vaivatonta. Hauptbahnhofilta metrolinja U1, pois kyydistä Wettersteinplatzilla ja stadionille on matkaa noin sata metriä. Grünwalderin suuruudenpäivien, tai ainakin suurien otteluiden, takanaolo kävi selväksi lipunoston hetkellä, sillä itä- ja eteläkatsomoiden kulmauksen kymmenestä lippuluukusta vain yksi oli auki ja siihen pääsi jonottamatta ostamaan 12 euron liput
Südtribünen B-lohkoon. Vaikka tänään pelattiinkin neljättä tasoa oli järjestyksenvalvontaan löytynyt halukkaita. Kiertäessämme stadionia reilu puolitoista tuntia ennen ottelun alkua piti itäkatsomon nurkalla palaveriaan likemmäs viisikymmentä punaliiviä. Suhteutettuna illan yleisömäärään (760), se tarkoitti yhtä noin viittätoista katsojaa kohden. Muutenkin nähdyn perusteella Grünwalder Stadion on turvallisuustekijöiden puolesta edelleen Bundesliiga-kelpoinen stadion. Järjestyksenvalvojat tarkistavat noin 40 metrin matkalla portilta katsomoon kolmesti sen mihin lohkoon lippu on, ja että varmasti lähdimme oikeaan suuntaan. Välissä sai kyllä pysähtyä ostamaan AMA-LION-ottelulehtisen (kannessa myös [I'm a lion]-lausumisohje), jonka sai postilaatikosta ottaa laitettuaan ensin viereiseen lippaaseen näppärän tasasumman 60 senttiä. Laitoin euron. Rahaa on.

 B-lohkon portaille päästyämme paniikki oli hiipiä sieluun, kun katseli mahdollisia kulkusuuntia, jotka eivät olleet yhden tai kahden rauta-aidan blokkaamia. Klaustrofobiaa minulla ei ole, mutta jos pelolle kahdesta oluettomasta tunnista jalkapallostadionilla on jokin retee -fobia, niin se minulla on ja vakavana vieläpä. "Omalta" alueelta kun ei vessojen lisäksi muita palveluita löytynyt. Huolestunutta pälyilyä ympärille. Kenelläkään ei ole tuoppia, ei varsinkaan tuolla miehellä joka riisuu juuri pyöräilytrikoitaan. Onkohan noilla tuolla vastapäisessä katsomossa? Saatana. Onhan niillä. Ja niin on muuten noillakin tuolla. Kahden rauta-aidan takana. Tossa olisi kyllä ovi tonne tasanteelle, saakohan siitä mennä? Ei kokeileminen mitään maksa.. Sai siitä, ja muutamaa hetkeä myöhemmin sai käteensä seitsemän euron maksua vastaan kaksi neljän desin Paulaneria. Eihän Paulaner muovisessa astiassa oikeuksiinsa pääse, mutta kun muutamaa hetkeä aiemmin oli ollut huolena lauantai-iltapäivä, ulkomaisella jalkapallostadionilla ilman olutta, maistui se valtavan hyvältä tälläkin tapaa nautittuna. Hain vielä ensimmäisen puoliajan aikana santsikupin.

Kotijoukkueen kannattajat valmiina,
pikku hiljaa myös joukkueet.

Jos eilinen ottelu Unterhachingissa oli tunnelmaltaan pettymys, niin tänään yllettiin odotuksiin, jos niin voi sanoa, koska en oikein tiennyt mitä odottaa. Tiedossa oli, että jotkin näistä Grünwalderille paluusta haikailevista ovat ottaneet asialleen ennakkoa ja alkaneet käydä kakkosjoukkueen peleissä, mutta heidän määränsä ja huomisen kotiavauksen Union Berliniä vastaan ja jokseenkin mielenkiinnottoman vastustajan vaikutus ei ollut tiedossa. Kaksikymmentä minuuttia ennen ottelun alkua Nordtribünen kaiteilla kuitenkin roikkui jo Panzer Knackerin, Blue Blood Fanaticsin ja Blue Assassinsin banderollit sekä jostain syystä muutama ydinvoiman puolesta puhuva lakana. Pelaajien astellessa kentälle alkoi rumpu päristä ja liput liehua ja tunnelma kohota kelvolliselle Regionalliga-tasolle ja sellaisena se säilyi läpi tapahtuman. Uskon kyllä, että Sechzger Amateure saa laadukkaampaakin kannatusta taakseen, kunhan vastustaja muuttuu mielenkiintoisemmaksi, esimerkiksi Jahn Regensburgiksi tai Wacker Burghauseniksi. Ja tietysti kohtaaminen Bayernin ja 1860:n kakkosjoukkueiden välillä on jo jonkinlainen käsite, tämän kauden ensimmäinen "Amaderby" keräsi lähes 11400 katsojaa.

Tulostaulun hoitaja suorittaa toista illan neljästä
työtehtävästään Westribünessa.

Kotijoukkue lähti 7. Spieltagin otteluun sarjataulukon viidenneltä sijalta yhdeksän pistettä keränneenä, vierailla oli koossa kuusi pistettä (yksi voitto). Vieraiden ottelun ovat olleet varsin runsasmaalisia ja maaliero ennen illan ottelua oli 10-10. Mutta mikäli Viktorian puolustus ei tiivisty merkittävästi, niin tämä ottelu oli kauden viimeinen, johon seura lähti ilman negatiivista maalieroa. 1860:n maaleihin johti järjestyksessä: ('18) jo kerran 16-rajalla voitettu, mutta liukastelun seuraksena takaisin vastustajalle menetetty pallo -> ('35) vapaapotkun lähtiessä 16-rajalla olleen 7-4 -ylivoiman sulaminen 5-4:ksi ja helpon näköisen pääpallon häviäminen -> ('54) laitapuolustajan mojova virhearvio sivurajaheiton lentoradasta ja heti perään toppari päästi hyökkääjään juoksemaan takaansa jatkamaan keskityksen maaliin -> ('85) topparin totaalinen myöhästyminen keskityspalloon. Jokaista maalia seurasi ensin leijonan karjuntaa ja perään iloista humppaa kaiuttimista. Selkeä parannus eiliseen listapoppiin. Etenkin leijonan karjunta oli hauska yllätys.

Jos tapahtuman summaa lyhyesti, niin Grünwalder on ehdottomasti käymisen arvioinen stadion, jolla itse näin todella viihdyttävän ottelun, kohtalaisella tunnelmalla. En väitä, että jos olisi ollut valintatilanne, niin tämä ottelu olisi ollut vahvoilla, mutta jos ei muuta niin tuleville Saksan-retkille on varmaan helpompi koota ohjelmaa, kun on saatu kokemuspohjaa myös kakkosjoukkueista.

[Yleinen turistihölinä]Mikäli nähtävyyksien taikka erilaisten elukoiden katselu kiinnostaa, niin Grünwalderilta on verrattain nopeaa siirtyä Münchenin eläintarhaan. 4+4 pysäkkiä metrolla - U1 takaisin keskustaan päin ja Sendlinger Torilta U3:lla Fürstenried Westin suuntaan, tai vaihtoehtoisesti Sendlinger Torilta voi mennä bussillakin. Kumpi nyt sattuu paremmin paikalle osumaan. Lippu aikuiselta 14 euroa, eikä nähdyn ja luetun perusteella tarvitse olla nniin kovin huolissaan elikoiden kohtelusta tai elintilan koosta. Eihän se mikään savanni ole, mutta on siellä tilaa temmeltää. Niin ja muutama biergarten ihmistenkin hyvinvoinnin takaamiseksi.[/yleinen turistihölinä]

Red Bull Salzburg - Austria Vienna, 23.8.2015, 16.30

Yksi syy siihen, miksi München valikoitui reissukohteeksi, tai siis oikeammin miksi siitä oli käyty aikaisempaa spekulaatiota, oli mahdollisuus käydä Itävallassa, jossa en ollut koskaan aikaisemmin käynyt. Reissua buukatessa kaupungiksi oli jo tavallaan lyöty lukkoon Salzburg, 120 kilometriä Münchenistä itään, mutta hädän hetkellä ei 100 kilometriä etelään Münchenistä sijaitse Innsbruck olisi huono vaihtoehto ollut sekään.

Entiseltä München-natiivilta oli saatu vinkki, että siirtyminen Salzburgiin kannattaa junan sijasta tehdä Flix-yhtiön bussilla. Melko edullista tämä olikin, sillä lauantai-iltapäivällä varatut liput maksoivat seitsemän euroa hengeltä. Lähtevät Münchenin linja-autoasemalta, joka sijaitsee kävely- ja näköetäisyydellä Hauptbahnhofilta, mutta halukkaat pääsevät ns. ovelle asti, jos jäävät pois Hackerbrücken asemalla. Samoin kuin me, jotka nukuimme pommiin ja ehdimme juuri ja juuri taksilla paikalle. Bussi kulkee ilman välipysähdyksiä läpi vuorista ja maaseudusta pitävään silmään kauniin seudun läpi noin kahdessa tunnissa. Virallisissa asiakirjoissa matka-ajaksi ilmoitettiin tunti ja 50 minuuttia, mutta Autobahnilla mentiin paikoin kävelyvauhtia ruuhkien ja suljettujen kaistojen vuoksi, joten matka-aika venähti yli kahteen tuntiin. Takaisinpäin viimeinen bussi lähti jo ennen kahdeksaa, joten siihen ehtimisestä matsin jälkeen ei ollut takuita.

[yleinen turistihölinä]Salzburgiin saavuimme hieman ennen yhtä iltapäivällä, joten aikaa jäi hetki Mozartin synnyinkaupungin kiertelyynkin. 24 tunnin lippu kaupungin bussiliikenteeseen (tavallinen sekä sähkö) maksoi 3,6euroa.  Ja kyllähän sielläkin ihmisen ihan kelpasi olla. Tuon aikakauden kaupungeille tyypillistä hienoa rakennuskantaa, ja jos jonnekin oli unohdettu rakentaa, niin sitten näkyviin tulivat Alpit. Mozartin synnyintalokin (ja patsas, ja kymmeniä ja taas kymmeniä näyteikkunoita täynnä erinäistä rojua kaverin nimellä tai naamalla varustettuna) tuli nähtyä, oli saanut arvolleen sopivasti alakertaansa Spar-myymälän. Kaupungin historiallinen keskusta on verrattain pieni, joten ihan muutaman kilometrin kävelyllä saa napsittua monta sellaista kuvaa, että voi vakuuttaa itselleen ettei reissu nyt ihan pelkäksi kaljotteluksi mennyt. [/yleinen turistihölinä]

Mikäli kaupunkiin saapuu kiireellisemmällä aikataululla, niin bussilla numero 1 rautatieasemalta pääsee suoraan stadionille. Lipun voi ostaa rautatieasema tupakkakaup(a/oi)sta tai tarvittaessa suoraan kuljettajalta. Mikäli matsilipun on tulostanut tai muutoin saanut käteensä jo etukäteen, niin sekin hoitaa bussilipun virkaa. Linjan 1 bussiin on mahdollista luonnollisesti nousta myöhemmiltäkin pysäkeiltä. Jos taas kiinnostaa edellisessä kappaleessa mainittu kaupungin katsastus kiinnostaa, niin Salzach-joen varrelta, Hanusch-Platzilta (noin 200m Raatihuoneelta (Rathaus), joka on järkevin pysäkki jos edellisen kappaleen kohteet kiinnostaa) lähtee myös suorat, ilmaiset sukkulabussit stadionille. Itse päädyimme näiden kahden välimuotoon - bussi 1:llä Hanuschplatzilta.

Austria siirtynyt juuri 0-1-johtoon, Vieraskannattajat juhlivat
päädyssä. 

Illan (ja hieman irvokkaasti koko retken) päätapahtuman stadion, noudattaa nimensä osalta seuran kanssa samaa innovatiivista linjaa. Red Bull Arena Salzburg tosin on hieman harhaanjohtava, mökki kun sijaitsee oikeasti Wals-Siezenheimissa, vajaa viisi kilometriä Salzburgin ulkopuolella. Se rakennettiin vuonna 2003 18000-paikkaiseksi, mutta kesän 2008 EM-kisoja varten se laajennettiin noin 32000 katsojaa vetäväksi. Kisojen ajan se myös tunnettiin selvästi tyylikkäämmällä nimellä EM-stadion Wals-Siezenheim. Muutaman vuoden ajan viime vuosikymmenen lopussa stadionilla oli myös ainoana Itävallan Bundesliigassa tekonurmi, mutta tämä ironinen kirsikka on poistunut kakun päältä. Mutta jos jättää ottamatta huomioon kuvottavan kotijoukkueen ja sen, että kyseessä on lähinnä valtava mainos kyseenalaiselle tuotteelle, niin kyllähän kyseessä on varsin toimiva moderni stadion. Ehkä hieman liian suuri nykyiselle käyttäjälleen, on selvästi todennäköisempää, että kapasiteetista on kaksi kolmasosaa tyhjillään (esim. tämän tarinan ottelussa yleisömäärä 9292), kuin että ne olisivat käytössä. Itse asiassa Bundesliga-ottelussa 20000 katsojan raja rikottiin viimeksi kaudella 2010-2011. Mutta mitä sitä ei tekisi EM-kisaisännyyden eteen.

Tapahtuman kotijoukkueen tarina on varmasti monille jo tuttu, mutta käydään sitä hiukan läpi, koska se on näissä kirjoituksissani ollut tapana. Keväällä 2005 energiajuomajätti Red Bull osti vuonna 1933 perustetun SV Austria Salzburgin. Tämä nyt sinällään ei ollut mitään uutta Salzburgin auringon alla, olihan seuran nimi ollut aiemmin myös SV Casino Salzburg ja SV Wüstenrot Salzburg, mutta nämä olivat sentään pelanneet seuran perinteikäs logo violetin paidan rinnassa ja sponsorista huolimatta seurasta usein puhuttiin nimellä Austria Salzburg. Red Bullin tultua taloon nimi vaihtui pysyvästi muotoon FC Red Bull Salzburg, logoon ilmestyi punaisia härkiä ja paidan väri vaihtui punavalkoiseksi. Tämä johti monien kannattajien ulosmarssiin ja he perustivat SV Austria Salzburgin uudestaan Itävallan sarjajärjestelmän alimmalle portaalle, mutta siitäkin tarkemmin, jos tie vie joskus heidän otteluunsa. Mainittakoon kuitenkin, että Salzburgin kadut olivat tarroitusten osalta selvästi Violettien hallussa. Muistan hörähtäneeni ääneen "TACK MALMÖ"-tarralle. Rahaa Red Bull ei ollut tultu säästelemään - uuden seuran ensimmäiseksi manageriksi palkattiin Giovanni Trapattoni. Menestystäkin on toki tullut, viime kaudella voitettu tupla koostui seuran kuudennesta Itävallan mestaruudesta ja toisesta Cup-voitosta.

Muovihirvityksellekin riittää kannattajia.

Siitä Red Bullille on kuitenkin nostettava hattua, että huolimatta vain 10-vuotisesta historiastaan, on se toiminnallaan onnistunut nousemaan Itävallan vihatuimmaksi jalkapalloseuraksi. Kunnoitettava suoritus maassa, jolla on heittää kisaan 32 mestaruuden joukkue pääkaupungista. Juuri ennen reissua Red Bull oli kohdannut Malmö FF:n Eurooppa Liigassa ja Aftonbladet kirjoitti, että Itävallalle ei riitä, että se on antanut maailmalle Adolf Hitlerin ja Josef Fritzlin, sen piti antaa vielä Red Bull Salzburg.

Kauden toiseksi pisin vierasmatka keräsi kelvollisen suosion.

Mutta kyllä tänäänkin Salzburgin aurinkoisessa iltapäivässä violetti joukkue nähtiin, joskin keltaisissa vieraspaidoissa pelaavana. Itselleni 104-vuotias Austria Wien on aina ollut jotenkin "se toinen seura Wienistä", jonka paikka on aina ollut Rapidin varjossa. vaikka itse asiassa kun pokaaleja aletaan laskemaan, niin Die Vielchen (Orvokit) on 24 mestaruudellaan ja jokseenkin käsittämättömillä 27 Cup-voitollaan Itävallan menestyksekkäin seura.  Viimeisin menestyspiikki ajoittui 1990-luvun alkuun, jolloin seura voitti kolme peräkkäistä Bundesliigaa 1991-1993 ja Itävallan Cupin vuosina 1990, 1992, 1994. Wien lähialueineen on muutenkin dominoinut Itävallan jalkapalloa melko mykistävällä tavalla keräten 76 jaetuista 101 Itävallan mestaruudesta. Esimerkiksi Helsinki yltää vain
saldoon 50/98, huolimatta siitä, että HJK:lla on enemmän mestaruuksia kuin kolmella seuraavalla yhteensä.

Stadionille saavuimme hyvinkin viime tipassa, itse asiassa virheellisen kiertosuunnan valittuamme hieman aloituspotkusta myöhästyen. Ennen ottelua kentälle hypänneet laskuvarjohyppääjät ehdimme nähdä vain ennen heidän katoamistaan katsomorakenteiden taakse. Tai oikeammin sisään. Kukaan ei tarvinne kahta arvausta pohtiessaan, minkä yrityksen logo hyppääjien varjoja koristi. Prematch-musiikkienkin kuuntelu suoritettiin stadionia kohti kävelleen ja DJ oli kyllä vedossa. Kaksi biisia ehdimme kuulemaan, mutta kun ne ovat AC/DC:n Hell's Bells ja Rammsteinin Engel, niin synninpäästön voi suorittaa.

Kotipääty vielä toisesta kulmasta. Tauko käynnissä.

Reittimme Westtribünen A-lohkoon, 21 euroa ennakkomyynnissä maksaneille istumapaikoille, kulki pelaajaesittelyjen aikaan kotipäädyn, Nordkurve Salzburgin takaa. Tuli sitten varmasti ensimmäistä, luultavasti viimeistä kertaa koettua pieni pettymys, kun kotijoukkue sai katsomosta hyvän tuen. Saattoi johtua rakenteiden tuottamasta akustiikasta, mutta tuo meteli veti vertoja lähes mille tahansa tähän asti koetulle.

Ja kyllähän se nyt on todettava, että tällä otoksella Red Bull Salzburgin kuvottavuus ei ole levinnyt ainakaan merkittävästi omistajiston/johtoportaan ulkopuolelle. Kannattajat pitivät kelvollista möykkää läpi ottelun. Huomionarvioista ja ilahduttavaa oli, että kotikannattajien lauluissa ei Red Bullia mainittu kuin äärettömän harvoin. Kaksi tavua vaativissa chanteissa valittiin selvästi useammin Salzburg, mistä romantikko antaa muoviperkeleen seuraajille hyväksyvän nyökkäyksen. Lisäksi valmentaja Peter Zeidler eli kyllä pelissä joka solullaan mukana ja ei ollut millään pysyä housuissaan, saati teknisellä alueella.

Itse ottelu oli varsin laadukasta futista, viihdyin erinomaisesti. Olut (Stiegl, 0,4l 4€) oli laadukasta tälläkin puolen rajaa. Vierailta erottui hyökkäävä keskikenttäpelaaja Alexander Grünwald, joka teki 0-1- ja syötti 1-2-maalin sekä maalivahti Robert Almer, jota vieraat saavat isolta osin kiittää tasapelipisteestä. Sen sijaan toppari Lukas Rotpullerin kaksi myöhästymistä, ensimmäinen 69. minuutilla, toinen 72. minuutilla, jotka kumpikin johtivat keltaiseen korttiin, on helppo nähdä, jos ei nyt sentään kulminaatiopisteenä, niin ainakin ratkaisevana käänteenä. 75. minuutilla kotijoukkueen laitapuolustaja Stefan Lainer laukoi upean, samirähmöstyyppisen vedon takanurkkaan ja stadionin vaatimattomalle tulostaululle saatiin loppunumerot 2-2.

Matsin jälkeen Linja 1 kuljetti takasin Haupparille, toteamaan että viimeiseen Flixiin olisi ehtinyt, mutta se oli jo myyty täyteen. Lompakko jo valmiiksi särkien lipputiskille sanomaan että seuraava kyyti Müncheniin, kiitos. "20.00 lähtee seuraava, se maksaa 38€/henkilö, mut 20.08 lähtee toinen, johon maksais 13,50€/henkilö.". Se jälkimmäinen kiitos. Salzburgista lähtiessä sai valita paikkansa vapaasti. Eri tilanne olisi ollut Chiemseen aseman jälkeen, josta vankkureihin nousi valtava lauma Chiemsee Summerista (The Offspring, Danko Jones, Sean Paul, Gaslight Anthem, Flogging Molly, Dropkick Murphys, Gogol Bordello, Bad Religion) kotiutuvia festarivieraita, jotka täyttivät junan aivan joka saatanan soppea myöten. Kuselle mennessäkin sai hätistää vessasta kolme ihmistä.

Mitenkäs tämän nyt summaisi. Retki oli raskas. Olut hyvää. Ruoka ei kaunista, mutta hyvää.  Regionalligakin iloista viihdettä. Itävalta ei niin kallis kuin pelkäsin. Münchenin kaupungin motto on "München pitää sinusta". Päätän sanomalla - Niin minäkin sinusta. Saatan tulla takaisin.

Prost,
E.T.