Birmingham 30.12.2011-3.1.2012

Jalkapallovuosi 2011 käytiin siis lopettamassa West Midlandsin alueella ja samoilla liukkailla sitten avattiin myös vuosi 2012.

Reissuun lähdettiin Turun lentokentältä kohti Kööpenhaminaa, jonka kohtalaisen kalliilla lentokentällä (siis ihan lentokenttämittakaavallakin) piti muutama tunti odotella jatkolentoa Birminghamiin. Kastrupin hauskoihin puoliin kuului Airport Deli- ravintola, jossa oluen tilattuaan (0,5l Tuborg 49kr=6,77€) sai 'santsikupin' 20 kruunulla (2,77€).

Birminghamin lentokentältä oli ilmainen junakuljetus lähimmälle juna-asemalle (saattoi olla tosin lentokentän oma asema, mutta parin minuutin raidematkan päässä terminaalista), josta pääsi keskustaan noin puolentoista punnan lippua vastaan. Junia keskustaan kulki noin vartin välein, mutta myöhässä olivat aika pitkälti kaikki. Itsekin nousimme noin 19.10 junaan, jonka oli tarkoitus jättää asema 18.33. Junamatka aivan keskellä kaupunkia sijaitsevalle New Streetin asemalle kesti noin parikymmentä minuuttia. Kyseistä asemaa ei välttämättä olisi ensimmäisellä  kerralla helppo löytää (eikä se sitten ollutkaan, siitä lisää myöhemmin) kun kyseessä ei ole esim. Turun tai Helsingin juna-asemiin verrattavissa oleva erillinen rakennus, vaan lähinnä ostoskeskuksen pohjakerros.

"Pubifontti"

Matkaa rautatieasemalta majoitukselle oli noin mailin verran ja se taittui aika nopeasti tulevia pitstop-paikkoja bongatessa. Pubit on englantilaisessa maisemassa kohtalaisen helppo tunnistaa, sillä valtaosa kirjoittaa nimensä oven yläpuolelle kuvassa näkyvin kirjaimin. Helppoja maamerkkejä kuten verrattain massiivinen St. Martin's Church (kuvassa näkyy myös Suomutalonakin tunnettu Bullringin ostoskeskus, siitäkin lisää myöhemmin) oli matkan varrella riittävin välimatkoin. Majoitus (Paragon Hotel) sijaitsi siis Digbethin alueella, kävelyetäisyydellä St. Andrewsistä, josta lisää tuota pikaa.

Ensimmäinen ilta meni lähinnä pientä siivua kaupungista kiertäessä ja sen pubeja ja niiden asiakaskuntia tutkiessa. En tiedä sitten onko tämäkin joku typerä lakiasia, mutta pubit olivat merkittävästi valoisampia, kuin kaksihenkinen seurueemme toivoi ja melko suuriakin, tarkoittaen että tarjolla olevien istumapaikkojen lukumäärä oli lähempänä sataa kuin kymmentä. Erityismaininnan ansaitsee Bennetts Hillillä sijaitseva Briar Rose, jonne jatkoimme, peruspubien suljettua ovensa puolilta öin. Kuten tavallista, taas kerran tietyssä vaiheessa iltaa tuli se hetki, jolloin oluen lipittäminen saa riittää ja tekee mieli tiukempaa. Koska kotimaisen suosikin, vodkarussianin, tilaaminen olisi saattanut aiheuttaa kiusallisen neuvottelun lantrinkia etsittäessä, niin valinta kohdistui gintoniciin. Ja mitä sieltä tulikaan! Mikään aikaisemmin juomani (joskus jotain maistanut) ei pääse lähellekään Britvicin Indian Tonic Waterin ja Gordonin Dry Ginin yhdistelmää. Jos osaisin, kirjoittaisin kyseiselle juomalle omistetun runon, mutta koska tästä aiheesta ei ole minkäänlaista osaamista, niin en lähde koittamaan, koska en kykenisi tekemään tälle tuotteelle kunniaa. Aivan selittämätöntä. Lienee aiheetonta mainita, että tähän keitaaseen palattiin, jokseenkin tavoitteiden vastaisesta miljööstä huolimatta vielä uudelleen.



Birmingham City - Blackpool FC 31.12.2011, 15.00.

 Reissun ensimmäinen ja vuoden viimeinen ottelu oli siis uudenvuodenaaton iltapäivänä pelattu Birmingham Cityn ja Blackpoolin välinen Championshipin ottelu. 24 joukkueen sarjassa kotijoukkue on keskikastia (tällä hetkellä sijalla 14.) ja vierailija kamppailee pääsystä Valioliigan nousukarsintoihin, (tämän hetken sijoitus 7. kun joukkueet sijoilta 3-6 pääsevät karsintoihin.

Liput tähän otteluun oli tilattu ennakkoon, joten niistä ei tarvinnut enää pelipäivänä kantaa huolta. Verkkokaupassaan BCFC vaatii rekisteröitymisen jokaiselta lipun lunastajalta. Ei siis riitä, että vain lippujen tilaaja olisi rekisteroitynyt, vaan asiakasnumero halutaan jokaiselta ennakkolipun tilaajalta. Liput Tilton Roadin päätykatsomoon, maksoivat 23 puntaa, ja meidän tapauksessamme malli oli nykyaikainen printtilippu. 

Matka kohti stadionia alkoi noin puolilta päivin. Digbethin alue on siis jossain määrin enemmän "Bluenose":ien kotiseutua, joten kovin yllättävää ei ollut, että edellä mainitun hotelli-keskusta -reitin varrella sijainneesta The Anchor -pubista löytyikin jo hyvissä ajoin muutama kotijoukkueen värejä kantanut henkilö. Ilmeisesti melko peribrittiläiseen tapaan, televisiossa pyöri Kreikan Sky Sports, jonka näyttämisluvan hankkiminen pubiin on merkittävästi halvempaa, kuin kuin kotimaisen version. Edellä mainituilta BCFC-paitaisilta sai sitten aika hyvät ohjeet, mitä reittiä stadionille on järkevintä kävellä. Melko mielenkiintoista kyllä, että omalla maaperällään britit ovat äärettömän ystävällisiä ja kohteliaita. Pieninkin kohteliaisuus, kuten ruuhkaisella käytävällä tapahtuva väistäminen tai tyhjän tupin ojentaminen pöytien plokkaajalle palkitaan välittömästi "cheers/thanks, mate"- kiitoksella. Jokseenkin eri meno onkin sitten vaikkapa Espanjan turistirysissä.

Stadion olisi meidän lähtöpisteestämme kävelyetäisyydellä. Mikäli julkisia olisi joutunut käyttämään, niin järkevin ratkaisu oli varmaankin ollut bussi, joita kulki aivan stadionin viereen. Ainakin numerot 17 ja 58-60 tulivat aivan stadionin viereen. Yksittäinen bussimatka maksaa 1,85 puntaa ja tasaraha kannattaa varata, sillä vaihtorahaa ei busseista saa ja tuote 85 penceä kasaamalla pääsee näppärästi eroon noista 50 penceä pienemmistä pellinpaloista, joita herkästi kertyy taskut täyteen ja joilla ei ole mitään virkaa. Muutenkaan stadionien löytäminen ei ainakaan näillä korkeimmilla sarjatasoilla ole temppu eikä mikään, jos on pienikin käsitys minne päin kannattaa lähteä. Mitä lähemmäs stadionia tulee, sitä suuremmaksi ihmismassa muuttuu ja sitä enemmän näkyy joukkueiden väreihin pukeutuneita ihmisiä. Unohtamatta sitä, että ovathan etenkin nyt tämän otoksen stadionit melko massiivisia rakennuksia..


Kohti stadionia nousevalla Coventry Roadilla olikin sitten jo oikein kunnolla matsipäivän tuntua ja lyhyin välimatkoin oli pikaruokakonttia ja enemmän tai vähemmän virallista seuran oheistuotetta myyvää kojua. Tämä kaikenlainen oheismyynti on tosiaan ainakin tämän kolmen ottelun otannon perusteella aivan eri planeetalta(luonnollisesti toki) kuin Suomessa. Näissä otteluissa oli yhteensä noin 79000 katsojaa ja arvioisin, että noin prosentilla näistä ei ollut yllään mitään seuran tuotetta, tai sitten kädessään jotain stadionilta ostettua, mallia hampurilainen(~3£), piirakka(~2£) tai tuoppi(St. Andrewsilla 3,4£). Mainittakoon, että olut oli Carlingia, jota lähes jokaisesta tämän retken pubista (melko kattava otos) tarjoiltiin hanasta. Peruslagerin ystävälle erittäin turvallinen ja suositeltava valinta.

Näkymä Tilton Road Endin ylälehtereiltä

St. Andrews on kokonaisuutena melko näppärä stadion ilman mitään ylimääräisiä erikoisuuksia, tai puutteita. Päätykatsomon sisätiloissa oli riittävät määrät myyntipisteitä, eli kovasta kysynnästä huolimatta jonot pysyivät hallinnassa. 30009-paikkaisesta katsomokapasiteetista käytössä oli aika tarkkaan kaksi kolmasosaa, sillä paikalla oli 19995 katsojaa.  Kotipääty, eli edellä mainittu Tilton Road, sekä pitkät sivut alarivejään lukuunottamatta oli täytetty hyvällä prosentilla, mutta toinen päätykatsomo, Gil Merrick Stand, oli lähes tyhjillään, lukuunottamatta noin 500 Blackpool-kannattajaa. 

Blackpoolin vierasedustus

Blackpool sai siis liikkeelle tämän retken pienimmän määrän vieraskannattajia, mutta kannattivat omiaan kuitenkin melko aktiivisesti koko ensimmäisen puoli ajan. Toisella jaksolla 2-0-maalin jälkeen alkoi kotiyleisökin hiukan herätä, tätä ennen kotijoukkueen saama kannatus rajoittui lähinnä vajaan sadan hengen, ei läheskään Blackpoolin aktiivisuudella laulaneeseen, joukkoon. Toki kotiyleisökin eli pelissä mukana hienosti ja oikeastaan pallon saaminen hyökkäyskolmannekselle, riitti siihen että koko hyökkäyssuunnan pääty ponkaisi seisomaan. Eli kyllä, periaatteessa kyseessä on kokonaan istumapaikoista paikoista koostuva stadion(niinkuin ne taitavat olla vielä seuraavallakin sarjaportaalla), jonka taukotilojen seinillä olevissa julisteissa muistutetaan, että jatkuva seisominen johtaa stadionilta poistamiseen ja pahimmassa tapauksessa ei välttämättä ole ihan heti takaisinkaan tulemista. Lisäksi maininnan arvoista oli, että kenttäkuuluttaja toivotti Blackpoolia edustavat entiset Bluesit Barry Fergusonin ja Kevin Phillipsin tervetulleiksi takaisin St. Andrewsille ja myös kotiyleisö palkitsi kaksikon aplodein. Muita Blackpool- pelaajia muistettiin vain heidän mennessään vaihtoon, kun kuuluttajan ilmoitukseen vaihdettavan pelaajan nimestä vastattiin koko päädyn voimalla äänekkäällä "Who?"-kysymyksellä ja vaihdosta tullutta pelaajaa tervehdittiin "Who are ya? Who are ya?"-huudoin.

Maaleista mainittakoon, että Suomessa toimiva taika, ei menettänyt tehoaan tässäkään ottelussa. Lisäajan alkaessa ilmoitin kanssamatkustajalleni, että lähden WC:n kautta olutjonoon. Tismalleen samalla hetkellä, tähän asti melko väritön ottelu alkoi elää, ja tuon noin kahden minuutin aikana nähtiin ottelun kolme ensimmäistä kunnon maalintekopaikkaa, joista viimeisen kotijoukkue onnistuikin hyödyntämään. Ja kuinka ollakaan, taukotiloista palaaminen kesti sen aikaa, että hyvällä sykkeellä toisen jakson aloittanut kotijoukkue ehti tekemään toisenkin maalin, ennen kuin takaisin katsomoon ehdimme. Kuten edellä jo mainitsinkin, niin tämä tilanne alkoi jo jossain määrin tyydyttää kotiyleisöä ja tunnelma alkoi hiljalleen olla sitä luokkaa, jota ne, jotka uskovat Valioliigan olevan tunnelmaltaan maailman paras sarja, luullevat sen olevan tilanteesta riippumatta kick-offista päätösvihellykseen (video). Hassuttelullekin löytyi aikansa, kun sateen alkaessa katoksen alla olevilla ylärivien paikoilla olleet suuntasivat "Getting wet, getting wet" -laulun sateensuojaan pyrkiville katsomon alaosalaisille.

Ottelun jälkeen suuntasimme stadionin välittömässä läheisyydessä sijainneeseen Royal George- hotellin pubiin, jonne suuntasi paljon muitakin stadionilta lähteneitä nauttimaan perin edullista (2,5£/pintti) Carlingia. Kokonaisuutena allekirjoittaneen ensimmäistä oikeaa kosketusta englantilaiseen futikseen voidaan pitää melko onnistuneena. Tunnelma ottelussa ei kohonnut kuin hetkittäin hyväksi, mutta tätä se taitaa nyky-Englannissa ainakin ns. normaaleissa otteluissa olla.

Uudenvuodenaatolle Birminghamilla ei ole tarjota mitään erityistä ohjelmaa. Lukuisilta natiiveilta koitimme kysellä mikä olisi tänä iltana ns. Place to be, mutta kaikki sanoivat, että täällä ei ole mitään erityistä ohjelmaa (edes kaupungin ampumia raketei) vaan ihmiset lähtevät ulos pubeihin tai tanssiluoliin, niin kuin he tekevät jokaisena muunakin viikonloppuna. Muistan näyttäneeni peukkua ensimmäiselle näin sanoneelle.

West Bromwich Albion - Everton, 1.1.2012, 12.30.

 Reissun toinen ottelu ja samalla vuoden ensimmäinen, lyötiin lukkoon oikeastaan vasta Englannin maaperällä. Puolenpäivän aikaan uudenvuodenpäivänä kun ei perinteisesti aina tule oltua ihan terävimmillään. Verrattain rankasta illasta huolimatta heräillä oltiin kuitenkin ja lähdettiin linja-autoasemalle huhuilemaan, josko olisi kyytiä kohti West Bromwichia tarjolla.

Linja-autoasemalla tuli melko tyly tuomio, kun infotiskin takaa löytynyt nainen ilmoitti, että sinne ei kulje tänään täältä yhtään mitään. Tässä vaiheessa tarinankertojanne oli jo pienellä tappiomielialalla, mutta kun herätty oli jo, niin päätimme lähteä vielä kokeilemaan, josko rautatieasemalla kävisi parempi tuuri. Vaan missä rautatieasema on? Monesti kyseisen paikan ohi oli jo näiden ensimmäisten 40 Birminghamissa vietetyn tunnin aikana käveltyä, mutta niin vain se jäi löytymättä tällä kertaa. Jälkikäteen ajatellen se saattoi vaikuttaa, että pimeän tullen rautatieasemalta poistuvia tervehtivät, kohtalaisen massiiviset "Merry Christmas"- valot eivät päivällä olleet päällä. Mutta niinkuin usein, etenkin ulkomailla, joutuu huomaamaan niin asialla on tapana järjestyä. Siinä sitten ilman pienintäkään varmuutta oikeasta suunnasta harhaillessa, sattui silmään linjan 74 bussi, jonka tuulilasi ilmoitti suunnaksi Dudley via West Bromwich. Mikä jottei. Bussilipun hinta tälläkin etapilla, vaikka hieman kaupungin ulkopuolelle mentiinkin, oli samainen 1,85 puntaa. Ja jotta sattuman onnekkuus saataisiin maksimoitua, ajoi bussi suoraan The Hawthornsin kotipäädyn taakse. Puoli tuntia sitten vailla varmuutta pääsystä koko kaupunkiin harhailleet turistit olivat saapuneet stadionille.

Ulkomaisia stadioneja kiertäessä tulee aina kiinnitettyä huomiota stadionien pieniin tai vähän suurempiinkin yksityiskohtiin ja The Hawthornsilla katseen vangitsi stadionin portit. Niitä koristi WBA-legenda Jeff Astlea esittävät pelaajafiguurit. Jeff Astle edusti Albionia vuosina 1964-1974 292 kertaa ja näissä tehdyt 137 maalia, toivat hänelle lempinimen The King, jota näin suomalaisena on vaikea hyväksyä. Maininnan arvoista lienee myös, että 168 metriä merenpinnan yläpuolella sijaitseva The Hawthorns on Englannin korkeimmalla sijaitseva stadion, jolla ammattalaisjalkapalloa pelataan.

Tähän otteluun meillä ei siis ollut lippuja ennakkoon, joten ne piti ostaa stadionilta. Lipputoimisto löytyi East Standin takaa. Jonoa oli aika paljon, osittain varmaankin siksi, että samassa toimistossa oli myynnissä lippuja myös Baggiesiin vierasotteluihin Stokea ja Cardiffia vastaan, joihin meni myös hyvin lippuja kaupaksi.  Liput tähän otteluun Birmingham Road Endin alariveille (Row G) maksoivat 40 puntaa. Sisälle stadionille päästäkseen piti katsojien sulloa itsensä kohtalaisen ahtaista pyöröporteista läpi. Tällaisella jossain määrin sopusuhtaisella, mutta kuitenkin ruoka-aikaan kotona olleella porttien läpäisy vaati pientä akrobatiaa, mutta läpi päästiin.

WBA Megastore

 Kuten edellä mainitsin, niin oheismyynti kävi jokaisessa ottelussa kuin siimaa. Stadionin yhteydessä olleessa fanituotemyymälässä oli vielä joulunjälkeisalennusmyynnit käynnissä, ja sekös villitsi kansaa ja aivan kaikkea mahdollista auton matoista tarroihin meni kaupaksi. Tarinankertojanne osti täältä, kuten jokaiselta muultakin stadionilta seuran kaulahuivin itselleen, ja pinssin niitä keräävälle tuliaisiksi, tämä satsi irtosi jokaisella stadionilla alle kymmeneen puntaan. Näiden lisäksi seurueen toinenkin jäsen intoutui osallistumaan kulutusjuhlaan, ja hankki veljenpojalleen virallisen pelipaidan tuliaisiksi, lähinnä koska WBA:n kotipaita muistuttaa tarjolla olleista eniten erään turkulaisseuran uniformua.

Alkulämmittelyä 6. riviltä katsottuna

Birmingham Road Endin alaosassa katsomot ovat todella loivat ja kuudenneksi alimmalla rivillä olleet paikkamme olivatkin lähes nurmen tasolla ja samalla alttiina lähes koko ottelun jatkuneelle välillä tihkua voimakkaammallekin sateelle.

Evertonin riveistä ei vanhoja Baggieja löytynyt, joten kenttäkuuluttajan hehkutukset ja kotiyleisön suurimmat aplodit avauskokoonpanon esittelyissä sai 50. kertaa WBA-paidassa esiintynyt Paul Scharner. Samalla hän taisi ansaita suurimmat desibelit, jotka kotiyleisö itsestään irti sai.Itse asiassa kotiyleisö oli selvästi tämän retken vaisuinta. Ainoastaan perinteikäs ja varmaankin lähes jokaisella brittistadionilla kuultava "Come on you Baggies"-huuto sai yli murto-osan kotiyleisöstä avaamaan suunsa. Mainittakoon toki, että Smethwick Endin yläriveiltä kyllä kuului rummun pauketta lähes koko 90-minuuttisen ja pimeään nurkkaukseen luotujen silmäysten perusteella siellä noin 10-20 -päinen joukko koitti lietsoa muuta kotiyleisöä kannustamaan omiaan, siinä kuitenkin "I just can't get enoughia", jota sentään pieni osa yleisöstä lähti hyräilemään, lukuunottamatta epäonnistuen.  Kotiyleisön vaisuuteen tosin saattoi(vaikka kaltaiseni romantikon mielestä ei saisi) vaikuttaa kotijoukkueen äärettömän munaton esitys. Baggies ei saanut koko ottelussa yhtään laukausta Tim Howardin vartioimaa Everton-maalia kohti.

Jos St. Andrew'silla onnistuttiin jonot pitämään kurissa, niin täällä se ei onnistunut, ainakaan meidän käyttämässämme myyntipisteessä, jossa noin 15-vuotiaat myyjäpojat saivat jokaiseen asiakkaaseen aikaa kulumaan lähes kaksi minuuttia. Lopulta kuitenkin pullosta pinttiin kaadetut, 3,10 puntaa maksaneet Carlsbergit kädessä alkoi taas hymyilyttää.

Everton-kannattajat Smethwick Endissä

Noin 100 mailin matkan taittaneita Everton-kannattajia oli paikalla hyvä määrä, erään arvion mukaan noin 1500. Itse uskoisin enemmänkin, mutta enpä osaa arvioida, toivottavasti kuva kertoo kuitenkin enemmän kuin ne kuuluisat tuhat sanaa. Kovin railakkaaseen tunnelmaan eivät nämäkään kuitenkaan intoutuneet kuin äärettömän satunnaisesti. Tietysti 87. minuutilla syntynyt voittomaali sai aikaan ihan kohtalaisen meihemin, ja sen jälkeen muutaman minuutin ajan laulua tuli yhtäjaksoisesti, mutta ei kuitenkaan päätösvihellykseen asti.





Ottelun päätyttyä kotiyleisö poistui omiensa esitykseen pettyneenä koteihinsa ja tarinan sankarit lähtivät vesisateeseen etsimään pubia, jota ei kuitenkaan ihan stadionin nurkilta (Birminghan Roadia jättämättä, kohtalaisen voimakkaassa vesisateessa eksyminen ei hotsittanut) saatu näköpiiriin, joten suunta otettiin takaisin Birminghamiin. Busseja kulki pyhäpäivänäkin noin 10 minuutin väliin. Odottaessamme alkoivat myös Evertonin kannattajien bussit lähteä kohti Liverpoolia. Ensimmäiset bussit sisälsivät lähinnä vanhempaa herrasmiestä seuransa pipot päässä, seuraavasta tuli jo hiukan jotain lentosuukkoja ja muuta, mutta sitten kohdalle osui oikein kunnon vamulibussi, jossa kaikki matkustajat, 20-40-vuotiaita miehiä, seisoivat ja ne joilla ei ollut olutpulloa molemmissa käsissä käyttivät vapaata kättään keskisormen, runkkausliikkeen tai jonkun muun yleismaailmallisen tervehdyksen välittämiseen. Piristi huomattavasti.

Bussimatka takaisin Birminghamiin kesti merkittävästi kauemmin kuin menomatka, kun paikalla olleet 23038 katsojaa saivat stadionin lähitiet kohtalaisen ansiokkaasti tukkoon. Birminghamiin päästyämme oli pieni hätä, kun pubeihin pyrkiessä joutui usein raapimaan suljettua ovea ja sama päti moniin ravintoloihinkin. Lopulta sitten löytyi sen avoin pubi, joka mainosti että ruokaakin olisi tarjolla. Kävi kuitenkin ilmi, että ruuat olisi pitänyt tuoda itse, mutta lautaset ja työvälineet olisi kyllä saanut talon puolesta..eipä ole tuollaistakaan tullut koettua. Täältä matka jatkui hotellille suorittamaan nopea ostosten jättäminen ja netin selailu, ennen keskustaan paluuta ja uutta onnenkokeilua. Tällä kertaa päätettiin lähestyä keskustaa toiselta suunnalta ja avoimia pubeja löytyikin jo, mutta tuopin hinta oli noin punnan kallimpi kuin kertaakaan aikaisemmin, baarimikoilla vaaleanpunaiset paidat. Kaikki edellä mainittu ja naisten puuttuminen kokonaan loivat jo pieniä epäilyksiä, jotka sitten WC:n liitutaululla ollut kehoitus "älä katso vierustoverisi sukuelintä vaan ota se suuhusi" vahvisti. Pesunkestävässä homobaarissa ollaan. Sen tarkempaa tuttuvuutta ei jääty tekemään ja tuoppien määrä jäi yhteen ennen siirtymistä turvallisemmille vesille.

The Crown-niminen pubi tarjosi retken edullisimmat tuopit, kun McEvan's lagerista(oikein hyvää, prosentteja 3,6) veloitettiin 2,4 puntaa. Tämän pubin hauskin asiakas oli arviolta 113-vuotias, äärettömän sympaattinen, rouvashenkilö, joka myös tasaisin väliajoin kipitti tiskille täyttämään Ale-tuoppinsa ja siinä sivussa harrasti kanssa-asiakkaiden kanssa small-talkia, kysellen mm. että mikäs vuosi nyt sitten alkoikaan. Ilta päätettiin jälleen Briar Rosessa, maailman parhaiden Gin Tonicien äärellä.

Aston Villa - Swansea, 2.1.2012, 15.00

Reissun viimeinen ottelu oli vuorossa maanantaina. Hyvä homma, että ottelun alkamisaika tuli tarkistettua vielä edellisenä iltana, sillä oletuksemme oli, että ottelu alkaisi 19.00, jolloin stadionille saapuessa olisi kokenut melko karvaan pettymyksen.   

Matka kohti Villa Parkia alkoi New Street Stationilta junamatkalla. Menopaluulippu kohti Walsallia menevään junaan maksoi 4,80 puntaa. Vastoin oletettavasti yleistä luuloa, Astonin pysäkki ei ole lähimpänä stadionia, vaan oikea hetki hypätä junasta on Vittonin asemalla. Matkaliput tarkistetaan vasta junasta noustua, pummilla matkustamisesta veloitetaan tapauskohtaisesti noin 20 puntaa.

Tähänkin otteluun oli liput hankittuna ennakkoon - legendaarisen Holte Endin alemman tason yläosaan 34 punnan hintaan - joten ottelua alkua odotellessa oli aikaa keskittyä olennaiseen. Ensimmäistä kertaa tällä matkalla joutui pubiin päästäkseen maksamaan (ok, uudenvuodenaattona hiemankin itsetietoisemmat paikat olivat maksullisia, mutta ne vältettiin) pääsymaksun, 2 puntaa. Nämä rahat menivät kyllä täysin hyväntekeväisyyteen, sillä kyseinen paikka, jonka nimeä en nyt kuollaksenikaan muista, osoittautui vierasjoukkueen kannattajien baariksi. Sinällään ei olisi ollut mikään ongelma viettää aikaa tyylikkäästä mustavalkoista väriyhdistelmää tunnustavan joukon kanssa, mutta 150 mailin matka ei ollut riittävän pitkä siihen, että walesilaiset olisivat saaneet janonsa tyrehtymään, joten tiskille ei ollut mitään asiaa. Hyvä tunnelma Jacks-kannattajilla oli jo tässä vaiheessa. Hymyilyä ei voinut välttää, kun juhlakunnossa ollut kansa lauloi tämän hetkistä suosikkichanttiani, "I just can't get enoughia", Batmaniksi pukeutunut, pöydällä seisova mies kapellimestarinaan.

Villa Park Holte End Lowerin yläriviltä kuvattuna

Kotijoukkueen kannattajia sisältävää pubia ei Witton Lanen varrelta silmään osunut, joten päätimme suunnata sisälle stadionille. Perinteitä kunnioittaen fanituotekojun kautta, totta kai. 

Villa Park on tällä matkalla nähdyistä stadioneista suurin 42788 katsojan kapasiteetillaan. Kolmella vuosisadalla jalkapalloa nähnyt stadion avattiin vuonna 1897 ja sillä on pelattu mm. 55 FA Cupin välierää.

Holte Endin taukotilat olivat hyvin avarat ja 3,4 puntaa maksaneen hanapintin Carlsbergia sai sekä ennen ottelua että sen tauolla vaivattomasti.

Kuten edellä sanoin, niin huomiota tulee kiinnitettyä vierailla stadioneilla pieniin yksityiskohtiin. Villa Parkilla ainakin tämä turisti nyökkäili hyväksyvästi sille, että alkulämmittelyn aikana elektronisissa mainosaidoissa pyöri joukkueiden avauskokoonpanot ja vaihtopelaajat. Etenkin täysin puskista tullut tieto siitä, että Emile Heskey edustaa Aston Villaa, otettiin suurella riemulla vastaan. Vähintään yhtä suuri oli harmistus, kun tappioasemastaan huolimatta Villa ei päästänyt Emileä irti missään vaiheessa. Toinen yksinkertainen, mutta hyvä oli Holte Endin ja Trinity Road Standin välinen tulostaulu, jossa näkyi pelin ollessa käynnissä näkyi myös joukkueiden kokoonpanot, varoitetut pelaajat keltaisella ja maalintekijöiden perässä numero 1. Pieniä, mutta viihtyvyyttä kohottavia asioita.

Swansea-kannattajat juhlivat voittoaan tyhjenevällä Villa Parkilla

Tämän ottelun suurin yllätys oli vieraskannattajien määrä. Olimme veikanneet, että paikalle saapuisi ehkä 100 walesilaista, joten kuvassa näkyvä määrä oli valtavan positiivinen yllätys. Nämä vieläpä viittasivat kintaalla seisomiskiellolle, niin ylä- kuin alakatsomossakin. Laulaakin muistivat toisinaan, ja pokkaavat itselleen näistä kolmesta vieraskannattajajoukosta parhaiten esiintyneen pystin. Oikeastaan myös kotiyleisöt mukaan luettuna, ainoastaan BCFC pystyi haastamaan. Tämä oli myös ainoa ottelu, jossa kannattajien välillä oli edes pientä vastakkainasettelua, kun Swansea-kannattajien pilkkalaulut, herättivät närää kotiyleisössä. Muutaman koittivat virittelellä "England, England, England"-laulua, mutta useammat närkästyjät tyytyivät yksittäisiin "Fucking Welsh cunts!" -huutoihin.

Muutoin kotiyleisö aloitti ottelun ihan kelvollisesti, mutta jo neljännellä minuutilla syntynyt Nathan Dyerin iskemä johto- ja lopulta voittomaali käänsi katsomon voimasuhteet vieraille, eikä kotiyleisöstä kuulunut enää juuri muuta kuin rummunpauke Holte End Upperista. Kovimmat volyymit kotiyleisöstä irtosi heidän protestoidessaan Stiliyan Petrovin vaihtoa pois kentältä. Ymmärrettävää sinänsä, kun kotijoukkueen lähes jokainen orastavasti vaarallinen hyökkäys kulki Petrovin kautta. Etenkin vaihdon jälkeen Villa pääsi kyllä 30 metrin päähän vieraiden maalista, mutta sen jälkeen ideat loppuivat ja yleensä ratkaisuna oli  laidalta tullut korkea keskitys, jonka Swansean  hollantilaismaalivahti Michel Vorm sitten vaivattomasti poimi. Hyvin pitkälti sama ongelma siis joka vaivasi Albionia noin vuorokautta aiemmin. Kotiyleisö menetti uskonsa omiensa pyristelyyn jo hyvissä ajoin ja ottelun 35642 katsojasta ainakin kolmasosa oli jo kotimatkalla päätösvihellyksen kuuluessa.

Ottelun jälkeen vähemmän yllättävisti lähdettiin etsimään pubia. Ensimmäisen ovelta tuli kuitenkin käännytys, sillä tämä paikka oli varattu vain kausikorttilaisille. Armand Onea muistuttanut portsari osasi kuitenkin neuvoa, että Aston -hotellin pubiin laskettaisiin sisään myös pelkällä irtolipulla liikkeellä olleet. Täällä tarinan sankareita viihdytti viereisessä pöydässä äärettömän kiihtyneessä mielentilassa omalle seurueelleen ottelutapahtumia kerrannut vanhempi herrasmies. Puhetta tuli noin kolmen sanan sekuntivauhdilla ja se taukosi vain kurkun kaivatessa kostuketta, ja otsalampulla varustetun pinssimyyjän tullessa kauppaamaan lisäkoristusta takin rintamukseen.

Junia takaisin keskustaan taisi kulkea noin 20 minuutin välein. Piipahdimme jälleen hotellilla Wifin äärellä ja jättämässä allekirjoittaneen AVFC-huivin pois kaulasta. Hotellilta päätimme poistua tällä kertaa taksilla, Bradford Streetiä kun oli tullut tähän mennessä talsittua noin kymmenkertaa edestakaisin ja annoimme kuskille vapaat kädet valita seuraavaan kohteen ja valinnaksi osui hämmentää taidetta seinillään kantanut The Victoria, jossa soi poikkeuksellisen hyvä musiikki Kaiser Chiefseineen ja Urge Overkilleineen. Pintti Carlingia kustantaa 2,9£, Red Stripe hiukan enemmän.

Myöhemmin ravintolaan saapui nelihenkinen hyvinpukeutuva seurue viettämään iltaa, siinä sitten poislähtöä tehdessä seurue kiinnitti meihinkin huomiota. Aston Villan kannattajiksi paljastuneet jampat kyselivät että mistä ollaan ja millä asialla. Siinä sitten kun selvisi että olemme futisturisteja lomalla bongailemassa uusia stadioneja, kaupunkeja ja ihmisia niin sitten tultiinkin jo hyvin juttuun ja ilta käytiin päättämässä Arcadianin alueella jossain yökerhon tapaisessa, jossa diskohitit soivat sen verran kovalla, että lipunmyyjäkin tyytyi näyttämään sormillaan, että kaksi puntaa pitäisi saada että, sisälle pääsette. Noh, tulipa samalla avattua terassikausi 1,5 punnan Stella Artois -pullo kädessä. Kuppila jätettiin noin puoli kolmelta, jolloin mikään ei vielä viitannut sulkemisaikeisiin.

Viimeisenä aamuna lähdettiin sitten kohtalaisen vahvassa kohmelossa kiertämään Bullringin ostoskeskusta. Kaikenlaista merkkikledjua, joita muuten natiivit käyttivät todella paljon - Luke ja Superdry Japan olivat kovassa huudossa - oli tarjolla hyvällä alennuksella. JD Sportsin myymälässä saimme kahdestaan aikaan kohtalaisen hulinan, kun löytyi hyllymetreittäin Filaa ja Sergio Tacchinia "kaikki tästä 25£"-räkistä. Selfridgesissä oli sitten omat osastot mm. Stone Islandille, Ralph Laurenille ja edellä mainitulle Lukelle. Karen Millenillä ja Lacostella oli omat liikkeet. Varmasti paljon muutakin olisi löytynyt, mutta aikaa oli melko rajallisesti.

Paluulentomme oli tarkoitus lähteä Lontoosta 17.55 ja viimeinen bussi Heathrow'lle, jolla ehtisimme, lähti Birminghamista jo 1315. National Expressin bussi maksoi 35 puntaa ja ajoi Heathrow'lle noin kahdessa ja puolessa tunnissa. Heathrowin turvatarkastuksissa joutui suorittamaan perinteisen selostuksen nuuskatykin tarkoituksesta ja toimintaperiaatteeista, mutta kohtalaisen nopeasti siitäkin selvittiin ja pääsimme toteamaan, että Tukholmaan suuntaava lentomme on tunnin myöhässä. Mutta tämäkin osoittautui lopulta toiveajatteluksi, ja kone pääsi ilmaan vasta noin puoli yhdeksältä, ja laskeutumaan noin 15 minuuttia sen jälkeen, kun Turkuun suunnannut jatkolentomme oli lähtenyt. Mielenkiintoista sinänsä, ettei jälkimmäinen lento jäänyt odottamaan, sillä jatkoyhteys oli saman yhtiön koneella, ja Lontoosta saapuneessa koneessa oli viisi matkustajaa, jotka olisivat olleet jatkamassa Turkuun. Edellä mainittu viisikko sai kompensaatioksi ilmaiset huoneet Radisson SAS Sky City -hotellista ja Turkuun paluu suoritettiin 07.00 lähteneellä koneella, joka sekin muuten oli 15 minuuttia myöhässä, joka ei sitten tosin siinä konkurssissa tuntunut enää missään. Turussa olikin sitten kaikki asiat huonosti ja maassa jotain märkää, mutta se ei ole enää tämän tarinan kannalta olennnaista.

Palataan huhtikuussa asiaan.

E.T.